Joulusatu
Salainen joulujuttu
Umpilava-auto taittaa taivalta varhaisaamun pimeydessä tien molemmin puolin mustana muurina kohoavan metsän läpi. Tuuli työntää repaleisia pilviä edellään ja tanssittaa pientareen ylle kaartuvia oksia. Kun tie tasamaaosuuden jälkeen painuu notkelmaan, avautuu maisema pelloiksi. Kynnettyjen vainioiden yllä leijuu maidonvalkeaa usvaa.
Jyrkässä kaarteessa raskasliikkeinen kuormuri joutuu luisuun, koukkaa ojanpenkan kautta, mutta palaa kuin palaakin ajoradalle. Äkkiliikkeen voimasta takaluukku repsahtaa raolleen ja aukosta luiskahtaa ulos jotakin pyöreää, vaaleaa, sukkulamaista – jotakin mikä mätkähtää penkalle ja on kierähtää ojaan.
Porsas, pieni porsas, on pudonnut kyydistä. Se kömpii vaivalloisesti jaloilleen. Puistatus ravistelee pikku ruumista, kun tuulenpuuska riipii oksista pisararyöpyn suoraan sen niskaan. Possu kurkistelee eteen ja taakse, kääntyilee ympäriinsä, ravistelee päätään ja lähtee juosta jolkottamaan pitkin tien ja umpimetsän välistä penkkaa ja kohti etäällä himmeänä hohtavia valoja. Kalpeaksi kuihtuneet piennarheinät kuiskuttavat keskenään ja metsänlaitaan yksikseen unohtunut punatulkku päästää haikean vihellyksen.
Milla on herännyt varhain. Aatonaattoaamuna ei ole kiire eskariin, mutta isosiskon joululahja on saatava pakettiin. Äidin avustuksella neulotusta kaulahuivista puuttuu vielä monta kerrosta ja huivin päihin suunnitellut tupsutkin pitäisi tehdä. Hän hakee neuletyönsä ja istahtaa äidin seuraksi keittiönpöydän ääreen.
– Syös nyt sentään puuro ensin. Mehua vai kaakaota?
– Kaakaota. Koristetaanhan me tänään pipareita?
– Yritetään ehtiä. Kaikenlaista muutakin pitäisi… Kaupassakin on vielä jonkun käytävä… Isä nosti illalla kuusen olohuoneeseen. Saatte ripustaa pallot oksille, kunhan Nella herää. Tortutkin on leipomatta, voi sentään…
– Juopa nyt kaakao ihan loppuun! Milla kallistaa mukia leikkikoiran kuonoa vasten, nostaa karvatassun vahtipaikalleen ikkunalaudalle ja jää itsekin katsomaan ulos.
– Äiti! Milla älähtää samassa, kääntyilee ikkunan äärellä, kurkistaa vuoroin ulos, vuoroin äidin suuntaan.
– No, mikäs siellä? Äiti nousee paikaltaan ja kumartuu Turrin yli lähelle ruutua. Hämärällä pihalla risteilevien varjojen keskeltä erottuu pieni hahmo kyyristelemässä syreenipensaan alla. Porrasvalo ei ulotu riittävän pitkälle, joten sisältä käsin on mahdoton saada selvää, kuka tai mikä puskan suojassa kyyhöttää.
– Ei näytä Pupu Pitkäkorvalta, Milla toteaa ja on jo ryntäämässä eteiseen.
– Odotas vähän, mennään yhdessä. Eikä minnekään yöpaidassa. Kumisaappaat jalkaan ja takki päälle!
– Turri, sinä saat odottaa kiltisti sisällä, Milla huikkaa koiralle oven raosta.
Aamupäivä on ollut yhtä touhua ja kaaosta, kun kesken joulunvalmistelujen on päädytty antamaan uupuneelle possulle ensihoitoa ja järjestämään hätämajoitusta. Alkajaisiksi aittaan on siirretty sähköpatteri autotallista. Nella ja isä ovat tehneet reissun talleille, mistä on saatu olkipaali peräkärryn kyytiin. Kun isä on sahannut vanhasta lastensängystä jalat ja tytöt kasanneet olkia ja pari käytöstä hyljättyä tyynyä pehmusteiksi, kannetaan nääntynyt ja vaisu jouluvieras pahnoille.
– Uni paras lääke on, Milla hyräilee peitellessään Elsan viltillä. Tyttöjen välillä käyty kina nimestä ratkesi isän väliintulolla pikkusiskon eduksi. Kun isä poistuu kuuloetäisyydeltä, on Nellan aivan pakko sanoa väittelyn viimeinen sana.
– Elsa, pöh! Ihan typerä nimi. Possuhan saattaa olla uros. Siitä voi tulla isona kauhea karju – rröh-rröh! Nella pullistaa poskiaan ja pyörittää silmiään.
– Veijari sopisi paremmin.
Muiden järjestellessä aitasta makuusoppea – Possujen Airbeeänbeetä, keksii Nella – soittelee äiti puhelimella ympäriinsä. Ensin saadakseen selville, mistä karkulainen on kotoisin, sitten ratkaistakseen, mihin otuksen voisi passittaa joulunviettoon. Hän ei nimittäin ole suostua kallistamaan korvaansa tyttöjen vaatimukselle majoittaa yllätysvieras omalle tontille. Lopulta, painostuksen uuvuttamana ja olosuhteiden pakosta, hän sittenkin lupaa ottaa luojanluoman huolehdittavakseen.
– Mutta vain joulunpyhiksi, muistakaa se. Ei kaupungissa noin vain muitta mutkitta ruveta pitämään sikalaa. Ei edes yhden possun possulaa. Ei edes tämmöisessä idyllisessä pikkukaupungissa. Ja nyt lopetatte vänkäämisen tai jäätte ilman lahjoja.
– Eikä someen mitään tästä, Nella.
– Miksi ei?
– Pidetään tämä nyt ihan oman perheen salaisena joulujuttuna.
Vielä on selvitettävä, miten porsas saadaan aikanaan kuljetetuksi jatkohoitoon ja, ennen kaikkea, miten se saadaan pysymään hengissä pyhien yli. Niinpä äiti tarttuu taas puhelimeen ja yrittää tavoittaa eläinlääkärin, mutta kun ei onnistu tässä, ottaa yhteyttä naapurikaupunkiin perustettuun eläinten turvakotiin. Sieltä hän saa tukun neuvoja tulevien päivien varalta – ja lupauksen, että possu noudettaisiin tapaninpäivän aamuna.
Kun vihdoin on päästy iltaan, juotettu Elsalle saapumispäivän viimeinen tuttipullollinen kauramaitoa, komennettu Milla omaan sänkyynsä ja annettu Nellalle lupa valvoa tavallista myöhempään possun iltavahtina, laskeutuu taloon rauha.
Nella astelee pimeän pihan poikki taskulamppu kourassaan. Tuuli on tyyntynyt ja mustana levittäytyvälle taivaalle avautumassa tähtikirjo. Tyttö pysähtyy vajan ovelle ja painaa korvansa sitä vasten. Hän on kuulevinaan jotakin, kuin niiskutusta.
– Hei, hän tervehtii sisään astuessaan possua, joka nousee etukoipiensa varassa koholle ja räpyttelee silmiään. Nella sammuttaa juuri sytyttämänsä sähkövalon ja astelee makuupaikan luo taskulampun häilyvää valopolkua pitkin.
– Voi sinua, pikku veijari, hän rauhoittelee possua kyykistyessään makuupaikan ääreen, ojentaa varovasti kätensä tämän haisteltavaksi, silittää päälakea ja kyhnyttää korvan takaa.
– Mistä sinä oikein tänne tupsahdit? Lähditkö hatkoille? Taidat ollakin varsinainen seikkailija? Oletkos ajatellut, että joku ehkä etsii ja kaipaa sinua? Oljet rapisevat eläimen kääntyillessä levottomana kyljeltä toiselle. Vähitellen seikkailija tyyntyy ja pikkuruiset, vaaleiden, kankeiden ripsien varjostamat silmät painuvat umpeen.
Nella kyyhöttää nukkuvan possun vierellä, kunnes unituhinan kuuntelu alkaa raukaista vahtia itseään. Taskulampun haljun valokeilan ulkopuolella kaikki on sysimustaa. Hän kierrättää katsettaan huoneessa, tutkii nurkkia ja aittaan varastoitujen tavaroiden muodostamia röykkiöitä. Vanhan rakennuksen tuttuun menneen ajan tuoksuun sekoittuu nyt aivan uusia, tuoreita aromeja.
Ullakon suunnassa rasahtaa. Olisiko siellä tonttu? Pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimujaan viskoo… Laulussa tontun kerrotaan huolehtivan eläimistä… Miten sanat menivätkään? Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo… Jotenkin ne liittyvät navettaan ja eläimiin. Teksti ei muistu mieleen, mutta yhtäkkiä toinen, alaluokilta tuttu rallatus alkaa soida päässä: Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki. Sinä ja minä! Nella osoittelee vuoroin itseään ja vuoroin Elsaa. Sinä ja minä!
Äiti ilmestyy ovelle.
– Vuoron vaihto. Miten täällä on pärjätty?
– Elsa nukkuu. Kuuntele.
Hiljainen tuhina täyttää hämärän huoneen. Nella kompuroi jaloilleen ja haukottelee koko suun mitalla.
– Hyvää yötä. Kauniita unia, hän kuiskaa veijarin korvaan ja äidin katsoessa muualle suikkaa suukon sen poskelle.
Jouluaatto etenee tutun kaavan mukaan – paitsi, että hyörinä sisällä talossa tuon tuostakin keskeytyy tyttöjen osalta. On kirmaistava aittaan tarkistamaan, että siellä on riittävän lämmin, että oljet ovat kuivia ja pöyheitä, että tuttipullossa on juotavaa, ettei Elsa ole saamassa nuhaa tai köhää.
Myöhään iltapäivällä, kun melkein kaikki on valmiina illan tulla ja juhlan alkaa, Milla ryntää keittiöön. Äiti on juuri avaamassa uunin luukkua. Kuumasta uunista hulvahtaa ilmoille höyryä ja juureslaatikoiden tuoksu täyttää huoneen.
– Elsalle ei ole lahjaa.
– Ei Elsa ymmärrä lahjojen päälle. Annetaan sille maitoa ja rapsutellaan kunnolla. Siinä on Elsalle ihan riittävästi jouluiloa.
– Eikä. Lahja pitää olla.
Milla kääntyy kannoillaan ja häipyy huoneeseensa. Ovelle teipattu lappu
LAHJAPJA KOPUTA 3 KERTA
irtoaa ja leijuu lattialle. Nella kuulee oven takaa hyräilyä ja paperin rapinaa mennessään huoneen ohi matkalla keittiöön äidin avuksi. Aterian jälkeen, hetkeä ennen kuin on aika jakaa lahjat, koko perhe sonnustautuu vierailemaan aitassa. Nella kulkee joukon ensimmäisenä. Hän kantaa myrskylyhtyä, nimenomaan myrskylyhtyä, jonka on vaatinut saada ottaa käyttöön taskulampun sijaan. Milla seuraa isosiskon kannoilla kantaen pientä kirkkaanpunaisella nauhalla sidottua pakettia.
Kun kaikki ovat astuneet sisälle, kyykistyy Milla ojentamaan lahjan Elsalle, joka ojentelee kaulaansa häntä kohti ja ynähtelee.
– Odotapa. Avataan tämä yhdessä. Milla kuorii papereista esiin kirjavan lankamytyn. Hän kerii sen auki ja sitoo possun kaulaan vihreästä villalangasta virkatun ketjun, jonka kummassakin päässä killuu värikäs tupsu.
– Onpa hieno, äiti kiittelee ja kurtistaa kulmiaan Nellalle, joka kiemurtelee esiin pyrkivän
naurunpuuskan kurimuksessa. Ryittyään hetken Nella aloittaa laulun, johon kaikki yhtyvät.
Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki.
Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, kaikki.
Sinä ja minä. Sinä ja minä.
Milla kiehnää keittiössä. Puuro on jäähtynyt lautaselle ja kaakaomukin pinnalla kelluu kalvo. Hän nostaa pöydän alle unohtuneen Turrin ikkunalaudalle.
– Tiedätkös Turri, Elsa muuttaa tänään turvakotiin. Ihan tyhmää.
– Älä nyt. Elsa saa hyvän kodin ja kavereita. Täällä se joutuisi pärjäämään yksin, isä puuttuu keskusteluun samalla, kun tyhjentää tiskikonetta aattoillan jäljiltä.
– Eikä joudu pärjäämään yksin. Mehän hoidetaan sitä ja leikitään sen kanssa ja… Millan ääni värisee ja silmiin nousee kyyneleitä.
Äiti kietoo kädet tytön kaulaan.
– Elsalla on varmasti ollut hauska joululoma, mutta kyllä se vähitellen alkaa kaivata toisten possujen seuraan. Turvakodissa sen ei tarvitse nukkua yksin. Olet ollut tosi kiltti hoitaja Elsalle. Teit kaikessa kiireessä hienon joululahjankin. Se saa kaulanauhan tietysti mukaansa – ja paljon kivoja muistoja tästä joulusta. Katsopa ulos – siellähän satelee lunta!
Totta. Kevyitä hiutaleita leijuu harvakseltaan ilmassa, mutta pikkuhiljaa pyry tihenee ja pian nurmikko on saanut päälleen valkean pitsipeiton. Nella tulla kolistelee sisään vilttiin kiedottu porsas sylissään ja muutama hiutaleen hahtuva hiuksissaan.
Turvakodin Elina on tullut ja odottaa pihalla. Koko perhe ryhmittyy kuvattavaksi Elsan kyyhöttäessä ensin Millan ja sitten Nellan sylissä. On aika heittää jäähyväiset, joskaan ei lopullisesti. Sovitaan, että tytöt ryhtyvät Elsan kummeiksi ja yhteyttä pidetään puolin ja toisin.
– Sinä ja minä. Sinä ja minä, Milla hyrisee, kun auto Elsa kyydissään katoaa lumipyryyn.