Joulusatu

kirjoitti
in

Olipa kerran vanha yksinäinen talo. Talo oli nähnyt monta perhettä, sotaa ja talvea. Sen muistissa oli myös monta ihanaa kesää, lapsia kukkaseppeleitä hiuksillaan ja paljaita jalkoja portaita juoksemassa. Talon kissanluukut oli sulkenut talon viimeisen asukkaan sukulainen muutama viikko sitten, järven jäädyttyä ja viluisten tuulten alettua puskemaan kylmää ilmaa talon lattioiden alle. Luukkujen sulkemisesta talo tiesi, että kohta koittaa joulu.

Talo oli kuitenkin yksin ja se tarkoitti, että kukaan ei sytyttäisi joulun alla tulia leivinuuniin, leipoisi tuoksuvia pipareita tai paistaisi ihania joululaatikoita. Talo mietti, että asukkaita olisi saatava ennen joulua. Tähän asti talossa oli vietetty riehakkaita jouluja, hartaita jouluja ja joskus jouluna oli ollut suruakin, mutta suuren juhlan tunnelma oli aina ollut joulunaikaan ilmassa. Yksinäinen joulu tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Talo laski hyviä puoliaan: katto on ehjä, rännit ohjaavat vedet pois nurkista ja talo on tiivistetty talvea varten pehmeällä pellavalla. Huonoja puoliaan talo ei nähnyt, vaikka kuinka peiliin katsoi. Ehkä joku voisi pitää huonona puolena eteisen ylänurkkaa, jossa vanha tapetti on vähän värjääntynyt ja irronnut liimoistaan aikoja sitten unohtuneen vesivahingon jäljiltä tai salongin nauloista irronnut lattialankku voisi ehkä saada asukasehdokkaan kulmat nousemaan kysyvästi. No ei kai sentään, talo mietti. Pienet kauneusvirheet lisäävät karaktääriä, eiväthän ne voi olla muuton este. Mutta mistä löytyisi asukas taloon? Yksinäinen talo ei osannut itkeä kaipuutaan, mutta joulukuinen vesisade piiskasi ikkunaan hitaasti valuvat vesivanat, joita talo päätti pitää kyyneleinään.

Kaksi viikkoa ennen jouluaattoa talo heräsi pakkasaamuun. Vanhat ikkunat olivat täynnä kauniita valkoisia kuurankukkia, talon kyyneleet olivat jäätyneet sydäntä pakahduttavan kauniiksi koristeiksi. Aurinko pilkahti pilven takaa ja samassa talo tunsi, että ulko-ovi avataan. Raitista ilmaa ja puheensorinaa tulvi eteiseen. Eteisen ylänurkan tapetti vähän väpätti henkäyksessä, jonka saapuvat vieraat toivat tullessaan.

”Voi katsokaa, onpa ihanat ikkunat! Ja miten kauniit kuurankukat!” huudahti ensimmäinen vieras. Toinen ääni vastasi, että varmaan on lämpövuotoa, kun ikkunat noin huurtuvat. Talo koitti ryhdistäytyä ja näyttää vieraille parhaat puolensa, ulkomuotoonsa se ei pystynyt vaikuttamaan, mutta hyvää tunnelmaa se pystyi kyllä luomaan. Toiseen kyläilijään tämä tuntui vaikuttavan. ”Mikä tunnelma täällä on! Korkeat huoneet, ihana valo ja kaunis vanha lankkulattia!” Toinen vieras koputteli nyrkillään seiniä ja pomppi kumipohjakengillään salongin lattialla. Talo ihmetteli, että eikö tälle vieraalle ole opetettu käytöstapoja lainkaan. Mekastus ja ihastelu jatkuivat muutaman vartin ja sitten talo jäi taas yksin. Hiljaisuus sattui talon sieluun. Talo jäi kaipaamaan jopa kosteusmittarin kanssa touhunnutta vierasta.

Kului päivä ja toinenkin. Talo alistui siihen, että tiedossa on yksinäinen joulu, ensimmäinen yli sataan vuoteen. Kai siitäkin selvittäisiin, kun on selvitty pula-ajasta, kuolemista ja syntymistä.

Kuvat: DALL·E

Mutta sitten! Ovi aukesi uudelleen ja sisään alettiin kantamaan pahvilaatikoita, huonekaluja ja mitä kummallisempia sähkölaitteita. Juoksipa ovesta sisään ja ulos myös lapsia, kissa ja koirakin. Tulet sytytettiin sekä pönttöuuniin että keittiön leivinuuniin ja talo lämpeni uuden perheen ja talon suureksi riemuksi.

Toimelias perhe puuhasi muuton keskellä jouluvalmisteluja ja talo sai kokea taas kerran kaipaamansa joulun tuoksut ja tunnelmat. Kuin huomaamatta vanha talo unohti koskaan olleensakaan yksin. Talo ilman asukkaita on vain talo, nyt minä olen koti, mietti talo ylpeänä. Talo sulki uudet asukkaat lämpimään syliinsä ja osaksi vuosisataista historiaansa. Taas alkoi yksi joulunvietto, joka oli kuten edeltäjänsäkin, aina edellistä parempi, kun talolla oli taas ihania muistoja yksi enemmän.

Kirjoittanut Minna Järvinen