Kevätkokous Kiviniemen kartanossa

Loviisan Wanhat Talot -yhdistyksen kevätkokous pidettiin 13. kesäkuuta Kiviniemen kartanossa, jonne matkattiin bussilla: Kotkaan johtavalta moottoritieltä Pyhtään Malmisuontielle ja edelleen Huutjärventielle. Loppukilometrit ajeltiin Kiviniementietä etääntyen Loviisasta kaiken matkaa harvenevaa asutusta ja tihenevää metsää kohti.

TÄRKEINTÄ ON KAUNEUS

Kun bussi jätti meidät Kiviniemen tilalle johtavan kujanteen päähän, koin pikkuhiljaa siirtyväni myös aikaulottuvuudessa kauas totutusta arkisesta nykyisyydestäni. Valo siivilöityi kujanteen molemmin puolin kasvavien vanhojen pajujen latvusten läpi kullan ja hopean välkkeisenä kuin olisi yhtaikaa aurinko paistanut ja kuu kumottanut… Lumous otti minut valtaansa ja sen ote vain voimistui, kun pääsimme kujanteen päähän ja eteemme aukeni kartanon piha nurmikenttineen, valtavine puineen ja vuosisataisine rakennuksineen.

Päärakennuksen viehättävästi rapistuneen ulkokuoren alta paljastui perinteisiä työtapoja kunnioittaen ja tunteja laskematta korjattu, viehättävästi vanhaa huokuva ja modernin elämänmenon tarpeisiin vastaava upean tilava koti. Isäntämme Hannu Rinne kertoi, että aiemmin pappilana toiminut rakennus olisi mahdollisesti siirretty paikalleen 1800-luvun alkupuolella, mitä oletusta vahvistaa talon niin sanottu karoliininen pohjakaava. Sellainen oli käytössä Ruotsi-Suomen virkataloissa 1700-luvulla.

Miltä on mahtanut tuntua perustaa koti tänne Österlandin, Ruotsin Itämaan, itäisimpään kolkkaan, lähes asumattomien metsien keskelle? Millaisin varustuksin ja tottumuksin on valmistauduttu selviytymään täällä, pitkän kylmän talven ja lyhyiden kesien määrittämissä olosuhteissa?

Tuohon aikaan kartanon ylläpitoon tarvittiin suuri joukko ihmisiä, niinpä alkuperäisiä rakennuksiakin on pihapiirissä kolme: päärakennus, emännöitsijän talo ja aitta. Ne ovat kaikki kunnostettu ja otettu käyttöön. Vaikuttaakin siltä, että kunnostamisen painopiste olisi siirtymässä ulkotiloihin, missä Jaanan ja Hannun luovuus ja tekemisen vimma jo nyt konkretisoituvat tyylikkäinä istutuksina ja puutarharakennelmina.

Ihailen ja arvostan täällä näkemääni. Kaikkihan me vanhojen talojen kunnostukseen ryhtyneet tiedämme, millaisia ristiriitatilanteita hienovaraisestikin edetessä syntyy, kun samanaikaisesti tavoitteena on sekä suojella vanhaa että ratkaista nykyelämään liittyviä vaatimuksia. Miten välttyä uudistamisen innossa hävittämästä juuri sitä, mihin vanhassa alun perin viehtyi – lumoa? Mihin perustaa ratkaisunsa, mihin nojautua valintoja tehdessään? Perinnemestarin sloganista saattaisi löytyä pitävä ohjenuora: tärkeintä on kauneus!