Viimeinen tieosuus, pätkä Alista Viipurintietä eli Suurta Rantatietä, jota pitkin matkaa on taitettu jo 1300 -luvulla ja josta 1700 -luvulla kehittyi merkittävä ja vilkkaasti liikennöity väylä Turun ja Viipurin välille, on lähes vain kuin kärrypolku. Se kaartaa Myllykylän kartanon vieritse, jatkuu pellon reunaan ja katoaa metsän laidassa näkyvistä. Jään raitin varteen hetkeksi ihailemaan lapsuuden muistot herättävää ketoa kissankelloineen ja lammashakaa aitoineen ennen kuin astelen pihalle.
Myllykylän kartano perustettiin edellä mainittujen vuosisatojen keskipaikkeilla, samoihin aikoihin kuin viisi muutakin kartanoa näille seuduille. Loivasti viettävässä rinteessä tukevan kivijalan varassa seisova talo ei liene tilan alkuperäinen asumus, vaikka iäkäs onkin. Tämä kartanon päärakennus, alkujaan paritupa, on vanhimmilta osiltaan peräisin 1700-luvulta ja näkymä pihapiireineen ja tieosuuksineen maakuntakaavassa suojeltua merkittävää kulttuuriympäristöä .
Kuten lähes kaikissa vanhoissa suomalaistaloissa, täälläkin remontointi on jatkuva tapahtumaketju, ei hetkellisesti ohimenevä vaihe. Parhaillaan maalataan ovia lähestyvää perhejuhlaa silmällä pitäen. Seison tovin porstuassa ihmettelemässä vanhaa lukkoa ja miettimässä, miltä tuntuisi sujauttaa siihen kuuluva avain taskuun… Vai kenties sitaista se pirrassa kudotun nauhan varassa vyötärölle roikkumaan Pohjolan Emännän tyyliin?
Kestikievari, sepän paja, mylly, viinatehdas, sikala, munituskanala… Myllykylän kartanossa on vuosisatojen saatossa harjoitettu eri elinkeinoja, tarjottu palveluja ja tuotettu hyödykkeitä moneen tarpeeseen. Ajan vaatimukset ja muuttuvat olosuhteet ovat asettaneet kulloisenkin isäntäväen yritteliäisyyden ja kyvykkyyden kerta kerralta, uudestaan ja uudestaan koetteelle, milloin lain määräyksestä ylläpitämään kievaritoimintaa, milloin tuottamaan verottajan vaatimat vilja- ja jauhokiintiöt.
Alun perin Kullan apukartanoksi perustettu tila onkin aikanaan ollut merkittävä työnantaja. Sen kattojen alla on moni muonamies ja ammatinharjoittaja löytänyt asuinsijansa ja tienannut leipänsä. Pitempäänkään tilalle asustaneiden, saati satunnaisten yöpyjien nimet eivät valitettavasti ole tallentuneet kirjoihin eivätkä kansiin, mutta tiedetään silti itsensä Augustin Ehrensvärdin vierailleen talossa näitä mantuja mittaillessaan.
Tämän ja paljon muuta saan kuulla, kun nykyisin kartanoa emännöivät ja isännöivät Anna-Kaarina ja Ilkka Kippola kertovat tilasta taidehistorioitsijoiden tietämyksellä ja parinkymmenen remonttivuoden kerryttämällä kokemuksella. Tilalle nimen antanut myllynraunio jää minulta tällä kertaa kuitenkin näkemättä. Juuri, kun olemme lähdössä sitä katsomaan, päättää ilmojen haltija purkaa päivän mittaan kertyneet paineet ja höyryt ja lähettää ukkospilven sateineen ja salamoineen Myllykylän ylle.
