Loviisan Wanhat Talot – Lovisa Historiska Hus

Historiska Hus Sedan 2005.

Författare: info

  • Villa Pydén – byggnads- och personhistoria i gamla Lovisa

    Villa Pydén – byggnads- och personhistoria i gamla Lovisa

    Artikel ismo.hakkinen@sitowise.com

    Villa Pydéns originala färger kan ha sett ut så här i början 1900-hundratalet.

    Villa Pydén byggdes i början av 1880-talet av bagaren, handlanden och borgmästaren i Lovisa, Gustaf Wilhelm Lindfors, på hörnet av det som nu är Mariegatan och Långgränden, där adress nuförtid är Mariegatan 6, men vid den tiden var det fortfarande Stora Strandgatan 8. Han hade redan erhållit köpebreven för de två andra tomterna i samma kvarter år 1872 och för Villa Pydéns del år 1879. Lindfors var då över 40 år gammal och gift för tredje gången. Efter Lindfors död år 1900 ärvdes Villa Pydén av hans yngre söner Knut och Artur. Efter Knuts tidiga död år 1906 blev hans äldre halvbror Uno Lindfors delägare i fastigheten.

    Både Uno och Artur ”Atte” Lindfors hade militär karriär. Deras affärer och goda förvaltning fungerade dock inte för dem, utan de gick i konkurs 1917. Borgenärer tog Villa Pydén i besittning och sålde den till Kondrad Gustafsson, vars familj ägde fastigheten fram till 1972. Vid den tiden sålde Björn Gustafsson och Svea Ekqvist (född Gustafsson) byggnaden och tomten till ett fastighetsbolag, genom vilket den i slutet av 1990-talet hamnade i Lovisa Serviceboende fondens ägo och omvandlades till ett vårdhem med fyra bäddar för rörelsehindrade. Fastighetsbolaget hade förmodligen tänkt riva byggnaderna på tomten och bygga ett höghus i deras ställe, men de allmänt dåliga ekonomiska utsikterna och det beslutsamma byggnadsskyddet urvattnade sådana planer. Lyckligtvis!

    Från vänster G.W.Lindfors samt Uno Lindfors och Artur Lindfors kläda i sina militäruniformer.

    Bröderna Pydén – de första långtidshyresgästerna

    Det är inte känt att Lindfors eller Gustafssons bott i Villa Pydén. I slutet av 1890-talet flyttade bröderna Karl Fredrik (född 1871) och Adolf Edvard Pydén (född 1873) in i huset som hyresgäster. Pydéns bodde i huset som hyresgäster kanske fram till 1930-talet, och enligt dem har byggnaden nu fått sitt nya namn.

    Karl Fredrik var gift med Maria Pydén och de hade en adoptivdotter, Gurli. Karl Fredrik nämns i lokaltidningen 1894 som värnpliktig och under sin tjänstgöring bodde hans fru Maria och dotter Gurli med brodern Adolf Edvards på Stora Strandgatan 30. Året därpå nämns även Adolf Edvard som värnpliktig och skräddarlärling, även om han troligen aldrig utövade det yrket.

    Efter sin militärtjänst fick Karl Fredrik jobb som vaktmästare och arrangör av olika nöjen på Lovisas badanstalt. Lindfors var anstaltens ekonomichef vid den tiden, så männen lärde känna varandra och Lindfors hyrde ut huset på Strandgatan till bröderna som hade vuxit upp i Sankt Petersburg. Pydéns var mycket språkkunniga, eftersom båda unga männen talade flytande svenska, finska, ryska, tyska, franska och engelska. Denna språkkunskap var säkerligen användbar när de betjänade badortens internationella sommargäster. Villa Pydén var uppdelad i två lägenheter vid den tiden. Karl Fredik bodde med sin fru och dotter på gatusidan, och Adolf Edvard i en mindre lägenhet på gårdssidan.

    Dramatiska vändningar

    Karl Fredrik dog oväntat sommaren 1903, endast 32 år gammal. I bouppteckning står det att hyran för huset var hundra mark i månaden, vilket motsvarar cirka 600 euro i dagens penningvärde. Den avlidne lämnade efter sig bara lite pengar, så den unga änkan var tvungen att försörja sig själv och sin dotter. Maria började driva en mjölkbutik och flyttade till Östra Tullgatan. Där tog hon även hand om två eller tre skolpojkar och tjänade därmed extra pengar. Maria Pydén var framgångsrik och grundade 1919 till och med ett kafé-restaurang på Alexandersgatan 15. Adolf Edvard, å andra sidan, stannade kvar på Strandgatan och flyttade in i den större lägenheten på gatusidan. Han hade ärvt sin brors tjänst som badanstaltens vaktmästare och underhållningsansvarig, och i de kommersiella lokalerna med utsikt över gatan startade han en hyresrumförmedling för sommargäster. Han sålde även telefoner där.

    I juni 1918 råkade Adolf Edvard ut för en sjöolycka. Han var på en segeltur med två badgäster vid mynningen av Lovisaviken när båten plötsligt kapsejsade och männen kastades i vattnet. De klamrade sig fast vid masten som låg i vattnet medan båten drev mot stranden. Vid ett tillfälle verkade stranden så nära att en av gästerna vågade sig mot den. Mannen blev dock utmattad mitt under resan och hittades senare drunknad. Under tiden hade Adolf Edvard och den andra gästen plockats upp, svårt nedkylda, av en förbipasserande båt och förts tillbaka till Lovisa. Olyckan rapporterades i detalj i lokaltidningen.

    Svåger och svägerska – goda vänner ända till slutet

    Adolf Edvard gifte sig aldrig, men relationen mellan svågern och svägerskan var nära. De hade gemensamma hobbyer och nämns som styrelseledamöter för Lovisa konstförening 1914. I Adolf Edvards dödsruna 1938 nämns Maria först, följt av Gurli Wallén, dottern Pia och maken Birger. Lovisaborna värderade Maria Pydén som en hårt arbetande och hederlig person, och hennes åsikter citerades fortfarande i lokaltidningen i mitten av 1940-talet.

    År 1904 flyttade Hulda Löfberg in i lägenheten på gårdssidan av Villa Pydén, och annonserade sömmerskas tjänster i lokaltidningen. År 1910 bodde där 23-årige herr Arvid Rönnberg från Kyrkslätt, som annonserade i tidningen att han behövde en piga, och ett par år senare herr A. Elgström, som ville sälja barnvagn. År 1925 ville fru Lindholm ackordera en skolflicka eller en ung skolgosse och erbjöd sig att hjälpa till med läxor, men detta kan ha varit ett tryckfel i lokaltidningen, eftersom Selma Lindholm bodde på Strandgatan nummer 12. År 1946 bodde Lovisa församlings kassör, C. Hixén i Villa Pydén och höll där en mottagning relaterad till fattigvårdsarbetet.

    Byggfaser för Villa Pydén

    Den ursprungliga planen för Villa Pydén har inte bevarats, men Lovisa byggnadstillsynsarkiv innehåller två ändringsplaner från sekelskiftet 1800- och 1900-tal. Den första visar ett tillägg av trappa till fasaden mot Strandgatan och utbytet av fönstret mot dubbeldörrar så att salen kan användas som affärslokal. I detta skede fanns det bara tre fönster på gatufasaden. Husets L-formade stomme motsvarar den nuvarande strukturen och verandan i ”armhålan” mellan norra och östra flyglarna motsvarar strukturen på fotografierna tagna i slutet av 1900-talet. Det finns ett fönster i slutet av norra flygeln, som sedan dess har täckts över.

    Den andra ändringsritningen lägger till ett fjärde fönster till fasaden mot gatan och en stor glasveranda inför gavel av östra flygeln. Enligt ritningen fanns det också ytterligare ett fönster i gavel av norra flygeln, vilket föreslås tas bort. Huset är uppdelat i två lägenheter som delar en gemensam farstu. På gårdssidan finns ett rum och ett kök samt den tidigare nämnda glasverandan. På gatusidan finns tre rum och ett kök samt en anslutning till den tidigare salen, som hade byggts om till kommersiell lokal. Senare ersattes glasverandan på gårdssidan av en liknande, hälften mindre byggnad, vars spår fortfarande kan ses på gårdsfasaden. Fönstren förnyades troligen någon gång på 1920- eller 1930-talen, men T-stommen och rutnätsindelningen från slutet av 1800-talet har bevarats.

    Förändringsplanen från slutet av 1900-talets första decennium visar de strukturer som ska tas bort i grönt och de nya lösningarna i rött. På gatufasaden har färgerna av misstag blivit omvända, då ett av fönstren täcktes över och två nya faktiskt tillkom.

    Ursprungligen fanns en lång uthusbyggnad i trä på norra sidan av tomten och den syns fortfarande på flygfoto från 1930-talet. År 1955 ersattes den av en funktionalistisk tilläggsbyggnad, som hade omklädningsrum och bastu för tvätt, garage, två timmerstugor och toalett. Fasaderna hade vacker terrastputs och fönsterkarmarna var lackerade och dörrarna tjärade. Plåttaket målades koppargrönt.

    Varierande färgsättning

    Färgsättningen på Villa Pydén har varierat under årtiondena. Flygfoton från 1930-talet refererar till vitt eller ljusgrått, samt något mörkare färger som ockrabruna fönsterkarmar och snickarglädje. I slutet av 1800-talet var det typiskt för ett hus i en trästad att ha en ljus huvudfärg och något mörkare hörn- och fönsterkarmar. På fotografier tagna på 1990-talet var huvudfärgen mörkgrön och hörnbrädorna och fönsterkarmarna var vita. I slutet av 1990-talet valdes laxrött som huvudfärg, hörn- och fönsterkarmarna var grå och fönsterkarmarna var vita. Trefärgskombinationen är korrekt ur kulturhistorisk synvinkel, medan tvåfärgskombinationen snarare återspeglar idealen från slutet av 1900-talet. I en färgstudie utförd genom skrapning hittades inga andra färger under den nuvarande färgen på många ställen, vilket tyder på att paneler delvis förnyades i slutet av 1990-talet. På ett ställe hittades dock fragment av skrapad grön färg på panelen samt ljusgrå vikt med ockra under.

    Villa Pydén från gårdssidan. Över högra fönstren ser man ännu spår av den mindre glasverandan. På vänster finns ett senare tillägg med bastu och badavdelning.
  • Etsitkö korjausrakentajaa?

    Etsitkö korjausrakentajaa?

    Yksi ja toinen vanhan talon omistaja haaveilee rakennuksensa entistämisestä tai kunnostamisesta perinnerakentamisen hengessä. Hankkeeseen ryhtyessään moni kuitenkin törmää heti alkuvaiheessa ilmeiseen ongelmaan: vanhoja rakennustapoja ja perinteisiä tekniikoita arvostavista ja osaavista ammattilaisista on pula. Tämän on tullut huomaamaan myös LWT -yhdistyksen puheenjohtaja Nina Wiklund, jonka puoleen usein käännytään kysymyksin ja neuvonpyynnöin. Niinpä päätimme esitellä kaksi Loviisan seudulla asuvaa ja toimivaa osaajaa.

    Rautaparran rakentaja

    Paja oli houkutin, joka sai sepäksi valmistuneen Kaleva Tikkamäen muuttamaan Helsingistä Ruotsinpyhtään Ruukkiin, aluksi rivitalon asukkaaksi. Kun myyntiin tuli viehättävä tontti Kymijoen rannalta, päätti Kaleva ostaa sen. Mielessä oli virinnyt suunnitelma siirtää vanha hirsitalo tontille. Kysely siirrettävästä rakennuksesta näytti tuottavan vesiperän, mutta sitten Joroisilta tarjottiin ostettavaksi pitkään tyhjillään seissyt talovanhus. Matka Savoon, ennestään tuntemattomaan Joroisten kuntakeskukseen oli pitkä, mutta onnekas. Kaupat tehtiin, kun mielenkiinnon kohde oli terveeksi ja kaikin puolin sopivaksi todettu. Siitä sai alkunsa Rautaparran uusi elämä.

    Kalevankin elämässä kääntyi lehti, myös ammatillisessa mielessä.  Sepän hommat jäivät ja perinnerakentamisesta tuli uusi työ.  ”Oma taloni olisi mennyt polttopuiksi, ellen olisi siirtänyt ja pelastanut sitä. Kiinnostus heräsi kylläkin jo ennen talon siirtoa. Tämä lähtee perheestä. Isä ja veli rakensivat hirsimökkejä. Olin heidän mukanaan muun muassa kuorimassa puita”, kertoo Kaleva. Hänelle sekä vanhojen rakennusten säilyttämiseen että perinteisten työtapojen elvyttämiseen kytkeytyvät periaatteet määrittävät valintoja. ”Teen töitä sellaisissa kohteissa, joissa vaatimuksena on toteuttaa korjaukset vanhaa kunnioittaen muun muassa ilmanvaihdon ja hengittävyyden suhteen.” Panu Kailan Talotohtori sekä museoviraston korjausrakentamisoppaat kuuluvat Kalevan peruslukemistoon. ”Opiskelen nyt myös savirakentamista. Savirakenteilla on tutkitusti suotuisa vaikutus sisäilman laatuun. Parhaimmillaan materiaalia löytyy omasta pihasta.”

    Rautaparraksi jo aikanaan Joroisissa nimetty talo on seissyt nykyisellä paikallaan vuodesta 2008 – pystytettynä, vaikkakaan ei viimeistä yksityiskohtaa myöten valmiina. Tärkeänä kimmokkeena rakentamishankkeeseen ryhtymiselle oli siis sopivan jokivarsitontin löytyminen. Paikka, jossa aiemmin oli sijainnut myllärin mökki, selvästikin odotti taloa. Pihapiirin tunnelma viehättää Kalevaa eikä hän halua muokata ympäristöä kuin sen verran, mikä on välttämätöntä. Joitakin kasveja, muun muassa maanpeittokasvit pikkutalvio ja skilla, löytyivät jo valmiiksi pihapiiristä. Keväisin on kiinnostava seurata, mitä maasta nousee.

    Jos rakennuksen siirtoa harkitseva kysyisi Kalevalta, kannattaako urakkaan ryhtyä, hänellä olisi esittää vastakysymys: ”Miksi haluat tehdä niin?” Kaleva jatkaa omien kokemustensa pohjalta: ”Kallis ratkaisu tämä on, kalliimpi kuin vanhan korjaaminen ja parasta on, jos rakennus jää sinne missä se on. Siirtorakentaminen vaatii tutkimista ja työtä ja fiilistä, mielenkiintoa – ja paljon työtä. Tyytyväinen minä silti olen hankkeeseeni – se on osa elämää. Ei ole mielekästä katsoa peräpeiliin, vaan mennä eteenpäin.”

    Puuseppää aina tarvitaan

    ”Koko ajan ihminen oppii ja oppii.” Päättelen, että tämä on Hans Ismaelin motto ja ohjenuora elämässä. ”Kaverilla oli iso talo remontoitavana. Hän pyysi minut avuksi, antoi työkalut ja ensimmäiseksi tehtäväksi työstää ikkunaa kymmenen senttiä kapeammaksi.” Hans hörähtää nauruun.

    Siitä alkoi ura kirvesmiehenä. Tuolloin Hans oli jo valmistunut rakennuspuusepäksi kotikaupungissaan Rakveressa. Kiinnostus puun työstämisen oli virinnyt kouluiässä, kun Hans sai tilaisuuden osallistua puuseppäkurssille iltapäivisin tuntien jälkeen. Myöhemmin rakennustaitojen opiskelu jatkui muun muassa rappauskurssilla Tallinnassa. Puu materiaalina oli kuitenkin jo vienyt miehen ja rappaushommat saivat jäädä muiden tehtäväksi.

    Aikansa Hans teki puusepän töitä toisen palveluksessa, mutta nyttemmin hänellä on oma yritys Puukoortidisain – vironkielinen nimi tarkoittaa puun pintamuotoilua. Vastuu kahden lapsen hoidosta vuoroviikoin lasten äidin kanssa sai Hansin ryhtymään yrittäjäksi. ”Isällä pitää olla aikaa huolehtia lapsistaan, kuljettaa päiväkotiin, kasvattaa.” Pitkiksi venyvät työpäivät ja epäsäännölliset työajat eivät tätä mahdollistaneet. Nykyinen järjestely, työnteko yrittäjänä ja yksityiselämä lasten isänä, mahtuvat paremmin samaan arkeen.

    Tilaisuus ostaa talo saivat Hansin asettumaan Isnäsiin. ”Olin toisen palveluksessa ja sinne tuli työkeikka.” Pikkuhiljaa rakennus, alun alkujaan saunamökki, on kokenut perusteellisen remontin. Hansin mielimateriaali, puu, on sisätiloissa taipunut moneksi. Työhuoneen seinien kolmiulotteinen paneelipinta muodostuu yhdestätoista puulajista. Saunan eteisen katto koostuu puisista pyörylöistä. Jopa WC:n käsienpesuallas on puinen! Talon vieressä kasvava vanha tammi ei kuitenkaan koskaan päädy Hansin rakennusmateriaaliksi. ”En ikinä niin hullu ole, että sen kaataisin”, vannoo Hans siitä huolimatta, että puu tosiasiassa esti talon laajentamisen haluttuun suuntaan.

    ”Ehkä vielä joskus ostan vanhan talon ja kunnostan sen itselleni. Jokaisella vanhalla talolla on oma luonne”, toteaa Hans sujuvasti suomeksi. Erityisen mielellään hän ottaakin vastaan vanhan rakennuksen kunnostukseen liittyviä töitä. Tosin monenlaiset tehtävät kelpaavat miehelle, joka ei pitkään jaksa istua peukaloita pyörittelemässä, vaan saattaa isommilta kiireiltään ehtiessään ryhtyä vaikkapa entisöimään huonekaluja – sekin, kun häneltä sujuu.

  • Etsitkö korjausrakentajaa?

    Etsitkö korjausrakentajaa?

    Yksi ja toinen vanhan talon omistaja haaveilee rakennuksensa entistämisestä tai kunnostamisesta perinnerakentamisen hengessä. Hankkeeseen ryhtyessään moni kuitenkin törmää heti alkuvaiheessa ilmeiseen ongelmaan: vanhoja rakennustapoja ja perinteisiä tekniikoita arvostavista ja osaavista ammattilaisista on pula. Tämän on tullut huomaamaan myös LWT -yhdistyksen puheenjohtaja Nina Wiklund, jonka puoleen usein käännytään kysymyksin ja neuvonpyynnöin. Niinpä päätimme esitellä kaksi Loviisan seudulla asuvaa ja toimivaa osaajaa.

    Rautaparran rakentaja

    Paja oli houkutin, joka sai sepäksi valmistuneen Kaleva Tikkamäen muuttamaan Helsingistä Ruotsinpyhtään Ruukkiin, aluksi rivitalon asukkaaksi. Kun myyntiin tuli viehättävä tontti Kymijoen rannalta, päätti Kaleva ostaa sen. Mielessä oli virinnyt suunnitelma siirtää vanha hirsitalo tontille. Kysely siirrettävästä rakennuksesta näytti tuottavan vesiperän, mutta sitten Joroisilta tarjottiin ostettavaksi pitkään tyhjillään seissyt talovanhus. Matka Savoon, ennestään tuntemattomaan Joroisten kuntakeskukseen oli pitkä, mutta onnekas. Kaupat tehtiin, kun mielenkiinnon kohde oli terveeksi ja kaikin puolin sopivaksi todettu. Siitä sai alkunsa Rautaparran uusi elämä.

    Kalevankin elämässä kääntyi lehti, myös ammatillisessa mielessä.  Sepän hommat jäivät ja perinnerakentamisesta tuli uusi työ.  ”Oma taloni olisi mennyt polttopuiksi, ellen olisi siirtänyt ja pelastanut sitä. Kiinnostus heräsi kylläkin jo ennen talon siirtoa. Tämä lähtee perheestä. Isä ja veli rakensivat hirsimökkejä. Olin heidän mukanaan muun muassa kuorimassa puita”, kertoo Kaleva. Hänelle sekä vanhojen rakennusten säilyttämiseen että perinteisten työtapojen elvyttämiseen kytkeytyvät periaatteet määrittävät valintoja. ”Teen töitä sellaisissa kohteissa, joissa vaatimuksena on toteuttaa korjaukset vanhaa kunnioittaen muun muassa ilmanvaihdon ja hengittävyyden suhteen.” Panu Kailan Talotohtori sekä museoviraston korjausrakentamisoppaat kuuluvat Kalevan peruslukemistoon. ”Opiskelen nyt myös savirakentamista. Savirakenteilla on tutkitusti suotuisa vaikutus sisäilman laatuun. Parhaimmillaan materiaalia löytyy omasta pihasta.”

    Rautaparraksi jo aikanaan Joroisissa nimetty talo on seissyt nykyisellä paikallaan vuodesta 2008 – pystytettynä, vaikkakaan ei viimeistä yksityiskohtaa myöten valmiina. Tärkeänä kimmokkeena rakentamishankkeeseen ryhtymiselle oli siis sopivan jokivarsitontin löytyminen. Paikka, jossa aiemmin oli sijainnut myllärin mökki, selvästikin odotti taloa. Pihapiirin tunnelma viehättää Kalevaa eikä hän halua muokata ympäristöä kuin sen verran, mikä on välttämätöntä. Joitakin kasveja, muun muassa maanpeittokasvit pikkutalvio ja skilla, löytyivät jo valmiiksi pihapiiristä. Keväisin on kiinnostava seurata, mitä maasta nousee.

    Jos rakennuksen siirtoa harkitseva kysyisi Kalevalta, kannattaako urakkaan ryhtyä, hänellä olisi esittää vastakysymys: ”Miksi haluat tehdä niin?” Kaleva jatkaa omien kokemustensa pohjalta: ”Kallis ratkaisu tämä on, kalliimpi kuin vanhan korjaaminen ja parasta on, jos rakennus jää sinne missä se on. Siirtorakentaminen vaatii tutkimista ja työtä ja fiilistä, mielenkiintoa – ja paljon työtä. Tyytyväinen minä silti olen hankkeeseeni – se on osa elämää. Ei ole mielekästä katsoa peräpeiliin, vaan mennä eteenpäin.”

    Puuseppää aina tarvitaan

    ”Koko ajan ihminen oppii ja oppii.” Päättelen, että tämä on Hans Ismaelin motto ja ohjenuora elämässä. ”Kaverilla oli iso talo remontoitavana. Hän pyysi minut avuksi, antoi työkalut ja ensimmäiseksi tehtäväksi työstää ikkunaa kymmenen senttiä kapeammaksi.” Hans hörähtää nauruun.

    Siitä alkoi ura kirvesmiehenä. Tuolloin Hans oli jo valmistunut rakennuspuusepäksi kotikaupungissaan Rakveressa. Kiinnostus puun työstämisen oli virinnyt kouluiässä, kun Hans sai tilaisuuden osallistua puuseppäkurssille iltapäivisin tuntien jälkeen. Myöhemmin rakennustaitojen opiskelu jatkui muun muassa rappauskurssilla Tallinnassa. Puu materiaalina oli kuitenkin jo vienyt miehen ja rappaushommat saivat jäädä muiden tehtäväksi.

    Aikansa Hans teki puusepän töitä toisen palveluksessa, mutta nyttemmin hänellä on oma yritys Puukoortidisain – vironkielinen nimi tarkoittaa puun pintamuotoilua. Vastuu kahden lapsen hoidosta vuoroviikoin lasten äidin kanssa sai Hansin ryhtymään yrittäjäksi. ”Isällä pitää olla aikaa huolehtia lapsistaan, kuljettaa päiväkotiin, kasvattaa.” Pitkiksi venyvät työpäivät ja epäsäännölliset työajat eivät tätä mahdollistaneet. Nykyinen järjestely, työnteko yrittäjänä ja yksityiselämä lasten isänä, mahtuvat paremmin samaan arkeen.

    Tilaisuus ostaa talo saivat Hansin asettumaan Isnäsiin. ”Olin toisen palveluksessa ja sinne tuli työkeikka.” Pikkuhiljaa rakennus, alun alkujaan saunamökki, on kokenut perusteellisen remontin. Hansin mielimateriaali, puu, on sisätiloissa taipunut moneksi. Työhuoneen seinien kolmiulotteinen paneelipinta muodostuu yhdestätoista puulajista. Saunan eteisen katto koostuu puisista pyörylöistä. Jopa WC:n käsienpesuallas on puinen! Talon vieressä kasvava vanha tammi ei kuitenkaan koskaan päädy Hansin rakennusmateriaaliksi. ”En ikinä niin hullu ole, että sen kaataisin”, vannoo Hans siitä huolimatta, että puu tosiasiassa esti talon laajentamisen haluttuun suuntaan.

    ”Ehkä vielä joskus ostan vanhan talon ja kunnostan sen itselleni. Jokaisella vanhalla talolla on oma luonne”, toteaa Hans sujuvasti suomeksi. Erityisen mielellään hän ottaakin vastaan vanhan rakennuksen kunnostukseen liittyviä töitä. Tosin monenlaiset tehtävät kelpaavat miehelle, joka ei pitkään jaksa istua peukaloita pyörittelemässä, vaan saattaa isommilta kiireiltään ehtiessään ryhtyä vaikkapa entisöimään huonekaluja – sekin, kun häneltä sujuu.

  • Årets beskyddare av LHH 2022

    Årets beskyddare av LHH 2022

    Bästa besökare,

    Jag blev otroligt rörd och tacksam när jag tillfrågades att ställa upp som beskyddare för Lovisas största evenemang – Lovisa Historiska Hus. Utan att tveka, tackade jag JA till hedersuppdraget. Självklart att man ställer upp för sin hemstad.

    Historiska hus och miljöer har alltid stått mitt hjärta nära. De gamla miljöerna är som öppna historieböcker fulla av skildringar från olika tider och där varje hus har sin egna unika berättelse. Här i Lovisa, vill man detta veckoslut, dela med sig på vilket sätt man bevarat de historiskt fina miljöerna i staden. Vi som nu besöker evenemanget, ser att det är möjligt att renovera och samtidigt bevara själen i husen. Därför känns det speciellt fint för mig att få vara en del av evenemanget.

    Här får vi även uppleva en genuin östnyländsk gästvänlighet. Lovisaborna har de senaste åren öppnat sina hem och trädgårdar under det sista veckoslutet i augusti. Det är ett exempel hur stadens invånare ställer upp, tillsammans och delar med sig sina erfarenheter, historier mm. Genom att de som öppnar sina hemmiljöer gör de också en fin gärning för framtida generationer. De delar med sig en del av sin Lovisahistoria.

    I den gamla delen av Lovisa går vi delvis fortfarande på samma kullerstensgator som tidigare generationer gått på. Somliga kanske funderar, på vad man förr i tiden gick runt och tänkte på? Vad gjorde en glad? Vad hade man för bekymmer? Även om man knappast idag får svar på dessa frågor – så är det ändå fritt att drömma och föreställa om hur det kunde ha varit. Detta evenemang ger oss möjligheten till det.

    Lovisa består av gamla kulturlandskap, fält, skogar, herrgårdar, byar, stad och skärgård. Den mångfaldiga miljön är otroligt fin och unik. Därför hoppas jag, att alla njuter av Lovisa lika mycket som jag gör.

    Vi ses i vimlet!
    Henrik Creutz
    Årets beskyddare av LHH

    Vem är jag?

    • Henrik Creutz
    • Född 1974
    • Gift, två barn
    • Ekologisk jordbrukare
    • Äger och brukar Malmgård i Lovisa
    • Politices magister från Åbo Akademi
    • Styrelsemedlem i European Historic Houses
  • Nicke Aldénin tervehdys

    Nicke Aldénin tervehdys

    Terve! Nimeni on Nicke Aldén (kuva: Eva Pursiainen), olen syntynyt ja kasvanut Pernajan Gislomissa, vaikka nykyään asunkin Vaasassa. Minulla on pitkä menneisyys Yle X3M radiokanavalla, mutta nyt toimin juontajana YLE:n ohjelmissa Egenland ja Strömsö.

    “Voit ottaa pojan pois Pernajasta, mutta et Pernajaa pojasta”. Niinpä! Vaikka nyt asunkin n. 500 km kotikulmiltani, mielessäni muhii aina ajatus siitä, että jonain päivänä muutan vielä “kotiin”, vaikka se ei juuri nyt olekaan ajankohtaista. Koska koti on aina koti. Niin se vain on!

    Asuttuani Pohjanmaalla jo pitkään, en ole valitettavasti osallistunut LWT- tapahtumiin, vaikka olenkin kuullut tapahtumasta paljon. Kolme vuotta sitten sain kuitenkin ahdollisuuden osallistua tapahtumaan työni kautta, kuvatessamme Egenland-jaksoa siellä. Yllätys oli täydellinen isäni ajaessa minua  Gislomista keskustaan liikenteen
    puuroutuessa jo Lidlin kohdalla. Mitä ihmettä? Pienessä Loviisassa? Silloin tajusin tapahtuman valtavan merkityksen Loviisalle. Ajatella, että joka vuosi useat asukkaat avaavat kirjaimellisesti kotinsa tuhansille ventovieraille. Loviisan vieraanvaraisuuden ilmentymä.

    Pienen kaupungin vahvuutena näen kyvyn näyttää kaikki parhaat puoleensa LWT-tapahtuman yhteydessä. Kaikki vanhat rakennukset, vanhat kaupunginosat sekä luovuuden muodostaa vanhasta jotain aivan uutta innovatiivista ja yksilöllistä oman makunsa mukaan. On suorastaan kulttuuriteko kunnostaa vanha talo, ei unohtamalla vaan korostamalla rakennuksen historiaa. Oman aikansa ja energiansa panostaminen vanhan kunnostamiseen uuden rakentamisen asemasta on myös ympäristöteko.

    Nicke Aldén
    Nicke Aldén, Kuva: Marika Lytts-Råholm

    LWT-tapahtuma kolme vuotta sitten sai minut rakastumaan kotikaupunkiini vielä vähän enemmän. Tässä itäisen Uudenmaan helmessä on niin montaa valloittavaa persoonaa. Onhan siinä tiettyä viehätystä, kun muutaman tunnin aikani ehdit tavata vanhoja opettajia, naapureita, ystäviä, tuttavia, vanhoja X3M-kuuntelijoita, serkku tyttärineen, entinen tyttöystävä yläasteajoilta jne. Kaikki tämä seutua yhdistävän tapahtuman takia, joka myös tuo Loviisan vierailijoita, jotka eivät ehkä muuten olisi ikinä tulleet ajatelleeksi käydä kaupungissa.  Se on kullan arvoista.

    LWT:n ja muiden kesätapahtumien peruuntuminen viime vuonna aiheutti varmasti monelle tyhjyyden tunteen. Tämänkin takia tulee varmasti tuntumaan erityisen ihanalta saada järjestää (toivottavasti) tapahtuma tänä vuonna ja tavata ihmisiä, joita emme ole nähneet pitkään aikaan. LWT täyttää myös tärkeän sosiaalisen aukon, jota ei ole syytä unohtaa. Onhan se ihanaa nähdä katujen kuhisevan ihmisiä rakkaassa Loviisassa, ainakin kerran vuodessa.

    Äärimmäisellä kunnialla, ilolla, kiitollisuudella ja nöyryydellä otan vastaan tehtäväni LWT-tapahtuman suojelijana. Odotan innolla tapaavani sekä uusia että vanhoja tuttavia kesän viimeisenä viikonloppuna. Juhlikaamme siis sitä yhdessä ja toivokaamme että saame järjestää tapahtuman edellisten vuosien tapaan. Nähdään vilinässä!

  • Nicke Aldénin tervehdys

    Nicke Aldénin tervehdys

    Terve! Nimeni on Nicke Aldén (kuva: Eva Pursiainen), olen syntynyt ja kasvanut Pernajan Gislomissa, vaikka nykyään asunkin Vaasassa. Minulla on pitkä menneisyys Yle X3M radiokanavalla, mutta nyt toimin juontajana YLE:n ohjelmissa Egenland ja Strömsö.

    “Voit ottaa pojan pois Pernajasta, mutta et Pernajaa pojasta”. Niinpä! Vaikka nyt asunkin n. 500 km kotikulmiltani, mielessäni muhii aina ajatus siitä, että jonain päivänä muutan vielä “kotiin”, vaikka se ei juuri nyt olekaan ajankohtaista. Koska koti on aina koti. Niin se vain on!

    Asuttuani Pohjanmaalla jo pitkään, en ole valitettavasti osallistunut LWT- tapahtumiin, vaikka olenkin kuullut tapahtumasta paljon. Kolme vuotta sitten sain kuitenkin ahdollisuuden osallistua tapahtumaan työni kautta, kuvatessamme Egenland-jaksoa siellä. Yllätys oli täydellinen isäni ajaessa minua  Gislomista keskustaan liikenteen
    puuroutuessa jo Lidlin kohdalla. Mitä ihmettä? Pienessä Loviisassa? Silloin tajusin tapahtuman valtavan merkityksen Loviisalle. Ajatella, että joka vuosi useat asukkaat avaavat kirjaimellisesti kotinsa tuhansille ventovieraille. Loviisan vieraanvaraisuuden ilmentymä.

    Pienen kaupungin vahvuutena näen kyvyn näyttää kaikki parhaat puoleensa LWT-tapahtuman yhteydessä. Kaikki vanhat rakennukset, vanhat kaupunginosat sekä luovuuden muodostaa vanhasta jotain aivan uutta innovatiivista ja yksilöllistä oman makunsa mukaan. On suorastaan kulttuuriteko kunnostaa vanha talo, ei unohtamalla vaan korostamalla rakennuksen historiaa. Oman aikansa ja energiansa panostaminen vanhan kunnostamiseen uuden rakentamisen asemasta on myös ympäristöteko.

    Nicke Aldén
    Nicke Aldén, Kuva: Marika Lytts-Råholm

    LWT-tapahtuma kolme vuotta sitten sai minut rakastumaan kotikaupunkiini vielä vähän enemmän. Tässä itäisen Uudenmaan helmessä on niin montaa valloittavaa persoonaa. Onhan siinä tiettyä viehätystä, kun muutaman tunnin aikani ehdit tavata vanhoja opettajia, naapureita, ystäviä, tuttavia, vanhoja X3M-kuuntelijoita, serkku tyttärineen, entinen tyttöystävä yläasteajoilta jne. Kaikki tämä seutua yhdistävän tapahtuman takia, joka myös tuo Loviisan vierailijoita, jotka eivät ehkä muuten olisi ikinä tulleet ajatelleeksi käydä kaupungissa.  Se on kullan arvoista.

    LWT:n ja muiden kesätapahtumien peruuntuminen viime vuonna aiheutti varmasti monelle tyhjyyden tunteen. Tämänkin takia tulee varmasti tuntumaan erityisen ihanalta saada järjestää (toivottavasti) tapahtuma tänä vuonna ja tavata ihmisiä, joita emme ole nähneet pitkään aikaan. LWT täyttää myös tärkeän sosiaalisen aukon, jota ei ole syytä unohtaa. Onhan se ihanaa nähdä katujen kuhisevan ihmisiä rakkaassa Loviisassa, ainakin kerran vuodessa.

    Äärimmäisellä kunnialla, ilolla, kiitollisuudella ja nöyryydellä otan vastaan tehtäväni LWT-tapahtuman suojelijana. Odotan innolla tapaavani sekä uusia että vanhoja tuttavia kesän viimeisenä viikonloppuna. Juhlikaamme siis sitä yhdessä ja toivokaamme että saame järjestää tapahtuman edellisten vuosien tapaan. Nähdään vilinässä!

  • Hälsningar från Nicke Aldén

    Hälsningar från Nicke Aldén

    Mojn! Nicke Aldén (fotograferad av Marika Lytts-Råholm) heter jag, född och uppvuxen i Gislom, Pernå men bor just nu i Vasa. Har ett långt förflutet på Yle X3M men för närvarande jobbar jag på Yle som programledare för Egenland och Strömsö.

    ”Du kan ta poikin ur Pernå men inte Pernå ur poikin”, och så är det. Fast jag just nu bor cirka 500 km från mina hemknutar finns nog tanken ständigt närvarande att en vacker dag flytta hem-hem igen, men just nu är det inte aktuellt. För heim är som bekant alltid heim. Så är det bara.

    I och med att jag bott i Österbotten en längre tid har jag tidigare tyvärr missat LHH, men har hört massor om det. Fick dock för tre år sedan chansen att i arbetets tecken besöka evenemanget då vi filmade in Egenland där. Överraskningen var total då pappa skulle skjutsa mig från Gislom in till stan. Kön med bilar sträckte sig ända till Lidl. Va? I lilla Lovisa. Då först förstod jag vilken enorm betydelse LHH har för staden. Tänk att årligen ordagrant öppna dörrarna till ditt hem för tusentals främlingar. Lovisas gästfrihet personifierad.

    Styrkan för en liten stad är i samband med LHH att visa upp sig från sin absolut bästa sida med de tillgångar som finns just här. Alla fina gamla träbyggnader, gamla stan och kreativiteten att forma om någonting gammalt till någonting fräscht, innovativt och personligt enligt smak och tycke. Det är en kulturgärning att renovera upp ett gammalt hus och samtidigt ha respekt för att det gamla också får synas. Det är också en miljögärning att sätta tid och energi på att fixa upp något som redan finns istället för att köpa ett nyckeln i handen hus.

    Nicke Aldén
    Nicke Aldén, fotograferad av Eva Pursiainen

    LHH för tre år sedan fick mig att falla för min älskade hemstad lite extra. Det finns så många härliga personligheter i den här Östnyländska pärlan. Och visst finns det en viss charm i att bara under några timmar träffa gamla lärare, grannar, vänner, bekanta, gamla x3m-lyssnare, en kusin med dotter, en ex-flickvän från högstadietiden osv. Allt det här tack vare ett evenemang som inte bara för bygden samma men som också samlar en stor skara människor utifrån som kanske aldrig tidigare besökt Lovisa. Det är verkligen guld värt.

    Känslan av tomhet då LHH, precis som så många andra sommartraditioner, uteblev ifjol var garanterat ledsam och påtaglig för många. Därför kommer det säkert att kännas extra fint att igen (hoppeligen) få ordna det här evenemanget och träffa människor vi sett sällsynt lite av under det gångna året. LHH fyller också en
    enorm social funktion som vi inte ska glömma bort. För visst är det härligt att se gatorna krylla av folk i vårt kära Lovisa, åtminstone en gång per år.

    Det är med stor ära, glädje, tacksamhet och ödmjukhet jag antar mig uppdraget som beskyddare för LHH. Ser fram emot att träffa både gamla och nya bekantskaper under det där sista veckoslutet av sommaren. Låt oss fira den tillsammans och hoppas att vi, så mycket som möjligt, får göra det som det gjorts tidigare. Ses i vimlet!

  • Hälsningar från Nicke Aldén

    Hälsningar från Nicke Aldén

    Mojn! Nicke Aldén (fotograferad av Marika Lytts-Råholm) heter jag, född och uppvuxen i Gislom, Pernå men bor just nu i Vasa. Har ett långt förflutet på Yle X3M men för närvarande jobbar jag på Yle som programledare för Egenland och Strömsö.

    ”Du kan ta poikin ur Pernå men inte Pernå ur poikin”, och så är det. Fast jag just nu bor cirka 500 km från mina hemknutar finns nog tanken ständigt närvarande att en vacker dag flytta hem-hem igen, men just nu är det inte aktuellt. För heim är som bekant alltid heim. Så är det bara.

    I och med att jag bott i Österbotten en längre tid har jag tidigare tyvärr missat LHH, men har hört massor om det. Fick dock för tre år sedan chansen att i arbetets tecken besöka evenemanget då vi filmade in Egenland där. Överraskningen var total då pappa skulle skjutsa mig från Gislom in till stan. Kön med bilar sträckte sig ända till Lidl. Va? I lilla Lovisa. Då först förstod jag vilken enorm betydelse LHH har för staden. Tänk att årligen ordagrant öppna dörrarna till ditt hem för tusentals främlingar. Lovisas gästfrihet personifierad.

    Styrkan för en liten stad är i samband med LHH att visa upp sig från sin absolut bästa sida med de tillgångar som finns just här. Alla fina gamla träbyggnader, gamla stan och kreativiteten att forma om någonting gammalt till någonting fräscht, innovativt och personligt enligt smak och tycke. Det är en kulturgärning att renovera upp ett gammalt hus och samtidigt ha respekt för att det gamla också får synas. Det är också en miljögärning att sätta tid och energi på att fixa upp något som redan finns istället för att köpa ett nyckeln i handen hus.

    Nicke Aldén
    Nicke Aldén, fotograferad av Eva Pursiainen

    LHH för tre år sedan fick mig att falla för min älskade hemstad lite extra. Det finns så många härliga personligheter i den här Östnyländska pärlan. Och visst finns det en viss charm i att bara under några timmar träffa gamla lärare, grannar, vänner, bekanta, gamla x3m-lyssnare, en kusin med dotter, en ex-flickvän från högstadietiden osv. Allt det här tack vare ett evenemang som inte bara för bygden samma men som också samlar en stor skara människor utifrån som kanske aldrig tidigare besökt Lovisa. Det är verkligen guld värt.

    Känslan av tomhet då LHH, precis som så många andra sommartraditioner, uteblev ifjol var garanterat ledsam och påtaglig för många. Därför kommer det säkert att kännas extra fint att igen (hoppeligen) få ordna det här evenemanget och träffa människor vi sett sällsynt lite av under det gångna året. LHH fyller också en
    enorm social funktion som vi inte ska glömma bort. För visst är det härligt att se gatorna krylla av folk i vårt kära Lovisa, åtminstone en gång per år.

    Det är med stor ära, glädje, tacksamhet och ödmjukhet jag antar mig uppdraget som beskyddare för LHH. Ser fram emot att träffa både gamla och nya bekantskaper under det där sista veckoslutet av sommaren. Låt oss fira den tillsammans och hoppas att vi, så mycket som möjligt, får göra det som det gjorts tidigare. Ses i vimlet!