Viime viikonloppuna siirryimme talviaikaan, kun ”siirsimme kelloja taaksepäin” normaaliaikaan. Seuraavan päivän ilta alkoikin sitten kummallisen aikaisin. Kesken iltapäiväpuuhien tuli ykskaks pimeää… Miten yksi tunti voikin olla niin merkityksellinen? Ja miten syksyinen pimeys voikin olla niin pimeää!
Pimeässä tuttu näkymä muuttuu vieraaksi, sillä siitä muistiin piirtynyt kuva on syntynyt valossa. Vai voiko näkymästä tässä yhteydessä puhuakaan, kun oikeastaan emme näe pimeässä? Näkömmehän toimii nimen omaisesti valossa. Pimeys voidaankin määritellä ”koetuksi valon poissaoloksi.”*
Kuljen tuhansia kertoja kuljettua reittiä pihan poikki keittiökasvitarhaan hakemaan viljelylaatikossa edelleen vihreänä rehottavaa persiljaa ilta-aterian mausteeksi. Muutama polun varteen sijoitettu aurinkokennovalaisin jakaa lyhyen syyspäivän aikana keräämäänsä valoa valjuksi kehäksi tyvelleen. Pääsen kompuroimatta perille. Katulyhdyn valokieleke ulottuu aidan takaa juuri sopivasti kasvilavan ylle, joten näen poimia muutaman mausteyrtin ja pari kylmänkohmettamaa etanaa, jotka autan matkalle muihin maisemiin.
Valpastun. Mikä ihme rasahti täysvarjoon jäävässä piharakennuksen ja suuren vaahteran välisessä nurkkauksessa? Pakko tunnustaa: olen aina jossain määrin arastellut pimeää, kuvitellut, kuulostellut, sännännyt karkuun. Nuorena taisin yrittää ottaa pelon hallintaan, päästä niskan päälle muuttamalla vuodeksi asumaan yksin saareen, metsän keskelle.
Moni sanoo inhoavansa tätä vuodenaikaa, etelän lumetonta kaamosta. Tosiasiassa tarvitsemme pimeyttä siinä kuin valoakin. Luonnoneliöinä olemme sopeutuneet valon suhteen vaihtelevaan elämään, päivään ja yöhön. Kulttuuriolioina olemme ottaneet ohjat omiin käsiimme. Soihtu, öljylamppu, kaasulamppu, hehkulamppu, energiansäästölampuksi kutsuttu pienloistelamppu, LED-valo… Olemme pyristelleet irti luonnonlakien määrittämästä niukkuudesta ylenpalttisen tuhlailuvaiheen kautta väistämättömään ja lähes ylivoimaiselta näyttäytyvään kohtuuteen.
Kotipihassa ei oikeasti ole pimeää, ei sysimustaa pilkkopimeää. Kotikadullakaan ei ole täysin pimeää eikä rakennetussa kaupunkiympäristössä juuri missään. Niin tai näin, aurinkoisia kesäpäiviä ja hitaasti hämärtyviä alkusyksyn iltoja seuraavat marraskuun ehtoot ja yöt ovat täynnä koettua valon poissaoloa. Koettua kaipausta!
Vastauksena kaipaukseen syttyvät pian Loviisan Wanhojen Talojen Joulun valot. Niistä taidankin kertoa lisää noihin aikoihin ilmestyvässä blogissani.
*Löysin kursiivilla kirjoitetun määritelmän Sigri Sandbergin Pimeys-teoksesta, josta sain inspiraation tähän juttuuni.