Loviisan Wanhat Talot – Lovisa Historiska Hus

Historiska Hus Sedan 2005.

Etikett: talokohde

  • Hyvästi öljy ja kivihiili, tervetuloa maalämpö tai muulämpö!

    Hyvästi öljy ja kivihiili, tervetuloa maalämpö tai muulämpö!

    Fossiilisista polttoaineista ja hiilidioksidipäästöistä pyristellään eroon kaikkialla maailmassa. Euroopan unionin ilmastolain vuoden 2030 päästövähennystavoite on 55 prosenttia ja ilmastoneutraalius vuoteen 2050 mennessä on unionia laillisesti sitova tavoite.

    Silmiini osui äskettäin pysähdyttävä uutisotsikko: Historiallinen hetki Helsingissä: kivihiili jäi menneisyyteen – Salmisaaren kivihiilivoimalaitoksen toiminta on päättynyt. Voimalaitoksen sulkemisen myötä Helsingin kaupungin päästöt pienenevät 30 prosenttia. ”Siirryimme 1.4. uuteen aikakauteen paitsi Helsingissä, myös koko Suomessa”, kertoo Helen-energiayhtiön johtaja Timo Aaltonen blogissaan. Voimalan sulkeminen pienentää koko Suomen kasvihuonekaasupäästöjä lähes kaksi prosenttia. Lakiin perustuen kivihiiltä ei ylipäänsä enää ole mahdollista käyttää energiantuotannossa 1.5.2029 jälkeen.

    huutiset/2025/, https://www.helen.fi/blogi/2025/silla-jolla-on-tahtoa-loytaa-myos-keinot-helsinki-viimein-vapaa-kivihiilesta, https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011137179.html

    Mitä isot edellä, sitä pienet perässä – ja joskus toisinkin päin

    Rakennukset käyttävät noin 30 prosenttia Suomessa kulutettavasta energiasta ja niin ikään 30 prosenttia maamme kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu rakennusten lämmityksestä. Päästöjen hillintä perustuu energiankulutuksen pienentämiseen ja energiatehokkuuden parantamiseen. Öljyn tai maakaasun korvaaminen uusiutuvalla energialla vähentää paitsi päästöjä, myös kustannuksia.

    Tämä soma ja vielä hyväkuntoinen poltin kierrätettiin Pirkanmaalle uusiokäyttöön

    Oman talomme öljypannu varusteineen oli aikansa elänyt, mihin havahduimme vuoden 2019 lopulla. Ankaran pohdinnan jälkeen päädyimme hyväksymään tämän tosiasian – kaikessa harmittavuudessaan, sillä emme olleet talon ostovaiheessa tulleet asiaa ajatelleeksi– sekä selvittämään mahdollisuutta siirtyä maalämpöön.

    Aiemmissa remonttivaiheissa tutuksi tullut ja luotettavaksi osoittautunut paikallinen putkifirma saatiin hankkeen toteuttajaksi. Sopiva lämpökaivon paikka löytyi vain kolmen metrin päästä talon nurkalta. Kun tarvittavat luvat oli hankittu, järjesti putkiliikkeen omistaja paikalle poraajan ja arveli valmista syntyvän kolmessa päivässä. Toisin kävi. Ahkera, vironkieltä puhuva urakoitsija painoi työtä varhaisaamusta yömyöhään – ja valmista tuli. Valittu paikka oli optimaalinen. Ohuen pintakerroksen alla piili syvälle uumeniin ulottuva kallio. Arkioletusten vastaisesti maalämpökaivo syntyy nimittäin kallioon vähemmällä vaivalla kuin pehmeään ainekseen, johon porattaessa syntyvä onkalo on samalla putkitettava.

    Olisiko muinaisaikainen jättiläiseläin syntynyt uudestaan porauslaitteena?

    Kun jääkaapin kokoinen ja näköinen lämmönvaihdin hiluineen ja lisukkeineen oli asennettu kellarin pannuhuoneeseen, hyräytettiin lämpölaitos käyntiin. (Joku koneisiin ja laitteisiin perehtynyt ja ihastunut osaisi kertoa tämän toisin sanoin, mutta summa summarum: systeemi toimi silloin ja toimii edelleen hyvin.) Reilun parinkymmenen tuhannen euron sijoitus ”maksaa itsensä takaisin” kymmenessä vuodessa – maasta tuotettu lämpö kun sinällään on ilmaista. Laitteiden pyörittämisestä sentään aiheutuu jonkin verran kuluja.

    Tervetuloa maalämpö!
    Maalämpösysteemilaitteet päihittävät öljylämpövekottimet mennen, tullen myös estetiikaltaan.

    https://finland.representation.ec.europa.eu/uutiset/valtaosa-ilmastotoimista-tehtava-alueilla-ja-paikallisesti-2025-03-06_fi?prefLang=en

    Avustus öl­jy­läm­mi­tyk­ses­tä luopumiseksi on päättymässä – tukea ehtii hakea vielä hetken

    Valtakunnassamme on jo usean hallituskauden ajan kannustettu kiinteistönomistajia ilmastotalkoisiin ja energiaremontteihin. Politiikka avustusten suhteen sen sijaan on ollut poukkoilevaa. Onnistuimme ajoittamaan oman hankkeemme niin, ettemme avustusta saaneet. Siitäkin huolimatta olemme tyytyväisiä, että ryhdyimme toimeen heti – siis oikeaan aikaan.

    Taas on oikea aika! Omakoti- ja paritaloihin voi jopa saada ELY-keskukselta 4 000 tai 2 500 euron avustuksen öljy- tai maakaasulämmityksestä luopumiseen vielä tämän kevään 2025 aikana. Avustettavien remonttien on oltava valmiita viimeistään 31.8.2025. Myöntämisen edellytyksenä on, että öljy- tai maakaasulämmitysjärjestelmä poistetaan rakennuksesta. Näille on monia vaihtoehtoja ja vertailu kannattaa.

    https://www.motiva.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2025/,

    Tämän enempää ei 176 metriä syvästä maalämpökaivosta jäänyt näkyviin ja tämäkin vähä katosi pikkuhiljaa.

    Valtakunnallinen Asiaa energiasta -neuvonta

    Ja apua ja neuvoja on myös tarjolla! Asiaa energiasta on valtakunnallisen kuluttajien energianeuvonnan palvelu, josta saat tietoa ja ideoita siihen, millaista on energiaa, ympäristöä ja ilmastoa säästävä arki kotona. Palvelua ylläpitää Motiva Oy ja se on kotitalouksille ja taloyhtiöille maksutonta.

    Kysy energianeuvojalta:

    • Lähetä kysymyksesi sähköpostitse osoitteeseen kuluttajaneuvonta@motiva.fi
    • Lähetä viesti energianeuvojalle Messengerissä Facebook-sivultamme Asiaa energiasta – Facebook
    • Soittamalla energianeuvojalle, puhelinneuvonta on avoinna maanantaisin ja perjantaisin klo 9-12 puh. (09) 6122 5150. Puhelu maksaa tavanomaisen puhelun verran.

    Alueelliset energianeuvojat maakunnissa antavat puolueetonta ja maksutonta tietoa energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian lisäämisen keinoista lähellä sinua. Toiminnan rahoittaa Energiavirasto.

    Kymenlaakso, Päijät-Häme, Uusimaa: Ramboll tarjoaa puolueetonta energianeuvontaa kolmen maakunnan alueella kunnille, kuntalaisille ja pk-yrityksille. Energianeuvonnan puhelinpäivystys on tiistaisin klo 9.00–12.00, puh. 044 901 6341. Vastaamattomiin puheluihin palaamme mahdollisimman pian.

    https://www.motiva.fi/koti_ja_asuminen/asiaa_energiasta_-_kuluttajien_energianeuvonta

  • Tuijotin tulehen kauan

    Tuijotin tulehen kauan

    Pian on kymmenen vuotta siitä, kun ostimme talon Nahkurinkujalta (ja annoimme sille hankalasti Suomen kielen taivutusmuotoihin kääntyvän nimen Garduelis). Kymmenen vuotta on ihmisen elämän mitassa pitkä aika. Talon kunnostukseen ja asumiseen liittyvät toistuvat toimet, teot ja tapahtumat muuttavat luonnettaan pikkuhiljaa, huomaamatta, tottumuksen voimasta. Mikä aluksi viehätti, houkutti, tempaisi mukaansa, koukutti, menettää ajan saatossa tenhonsa ja muuttuu yhdentekeväksi arjen harmaudeksi – ellei pidä varaansa. Ellei asetu vastahankaan.

    Carduelis carduelis, tikli – pihamme tunnuslintu.

    Viitsiminen ja vaivannäkö eivät ehkä kuvaa elämisen tavoitetilaa, mutta arkipäiväistymisen vastavoimiksi ne kyllä kelpaavat… Talomme lämpiää kuin itsestään, ilman uurastusta ja rehkimistä. On ilmalämpöpumppua, maalämpöä, vesikiertopattereita ja lattialämpöä, teknisiä järjestelmiä, joiden ansiosta sisätila pysyy vakaan miellyttävänä säästä riippumatta. Kun pakkanen paukkuu nurkissa tai kosteankylmä viima puhaltaa mereltä, haluan silti sytyttää tulen takkaan, istua sen ääressä nauttien liekkien loimotuksesta ja tuijottaa taianomaisesti katsetta puoleensa vetävään hehkuun.

    Jotta tämän voi kokea, on ensin nähtävä runsaasti vaivaa. On hankittava muutama kuutio klapeja hyvän sään aikana, uurastettava pari päivää niiden pinoamiseksi liiteriin, kannettava puut pihavarastosta sisälle, tyhjennettävä tuhkat arinan alta, järjestettävä tulipesään sopiva latomus, lakaistava uunin ympärille karisseet roskat…

    Tuli on hyvä sytyttää ylhäältä CO2-päästöjen rajoittamiseksi.

    Luonnonlaeista ja ihmisen niille keksimistä selityksistä, määrityksistä ja luokituksista riippumatta kynttilän liekistä ja takan lieskoista puhutaan elävänä tulena. Kun tuijotan tuleen, katson kauas menneisyyteen, lajimme ikiaikaisiin toiveisiin ja tarpeisiin. Tulisija tarjosi suojaa, valoa ja ruokaa. Se kokosi joukon yhteen ja loi kulttuurin perusrakenteita. Varhaisille ihmisille tuli oli mystinen voima, johon liitettiin myös näkymättömään todellisuuteen kohdistuvia ajatuksia.*

    ”Tuli kiehtoo myös meitä: miksi muuten kerääntyisimme leirinuotioiden ja juhannustulien ympärille tai pohtisimme elämäämme takkatulen lämmössä. […] Tulen hallinta ei kuitenkaan ole koskaan ollut täydellistä. Toisinaan tuli ’pääsee irti’ ja voi aiheuttaa suuriakin vahinkoja. Ilmastomuutoksen seurauksena maapalloa riivaa lämpiminä kausina yhä pahenevien maasto- ja metsäpalojen epidemia. Pyristelemme irti vaurautemme perustavana olevista fossiileista polttoaineista, mutta on epävarmaa, saammeko tämän tehtyä ajoissa.”*

    Tähän palaan aloittamani energiaa käsittelevän blogisarjan seuraavissakin osissa.

    ”Muurautin tämän kaakeliuunin. Se on Naantalista, kuulemma 1800-luvulta. Löysin luukut takapihalta.
    Luulen, että ne ovat alkuperäiset – talossa on aina ollut kakluuni, mutta aiempi, valkoinen, on purettu.
    Uuni tuo tupaan tärkeää lämpöä ja onhan se myös turva sähkökatkon varalalta. Uuni on myös kaunis, se kruunaa kodin”,
    toteaa Lilla Ljuvan omistaja Nina Wiklund kuvansa saatteeksi.

    Blogin otsikko johtaa Eino Leinon Hiihtäjän virsiä -kokoelman runoon. Tuijotin tulehen kauvan kertoo muistoista, kaipuusta menneeseen, vaikeudesta elää nykyisyydessä – nostalgiasta, joka sekin helposti herää tulen taikapiirissä pitkään viihtyvän mielessä.

    ”Hiilet hehkui, kuvat kulki,
    ajat armahat samosi,
    liiteli suviset linnut,
    keikkuivat kesäiset päivät, –
    poski hehkui, suu hymysi,
    silmät muita muistutteli.”

    Kirjoituksen loppuosan kursivoitu sitaatti on poimittu Risto Uron kirjoituksesta, joka löytyy osoitteesta: https://blogs.helsinki.fi/uro/2022/06/27/

  • VILLA GRUNDVIK

    VILLA GRUNDVIK

    Joulukuunalun iltapäivän hämärä tihenee varhain illansuun pilkkopimeäksi. Lappomjärventie kiemurtaa metsän läpi. Suuret kuuset seisovat vartiossa metsänrajassa. Yritän tähyillä tuoreeltaan sataneen lumen peittämien oksien väliseen tiheikköön: liikkuiko siellä joku, kenties hirvi tai kauris? Lehdessä kerrottiin karhun kierrelleen näillä main…

    Villa Grundvikin piha avautuu metsän keskellä tuikkivien jouluvalojen keitaana. Keittiön ikkunassa loistavat tähdet ja piharakennuksen räystästä reunustavat valoköynnökset tervehtivät tulijaa ja työntävät sysipimeän metsänrajan taa. Talon emäntä, Stine Hellroos, ottaa vieraansa vastaan puhtautta tuoksuvassa eteisessä. Jouluvalmistelut on tässä talossa käynnistetty perusteellisella siivouksella jo hyvissä ajoin.

    Keittiössä vallitsee leppeä lämpö. Tietysti tämä vanha puuhella on käytössä. Tykkään kaikesta vanhasta, vanhoista tavaroista ja vanhanajan tunnelmasta – jouluna syödään ilman muuta perinteisiä ruokia. Vietin lapsuuden joulut Valkossa ja samanlaista tunnelmaa kuin siellä oli, haluan nykyiseenkin joulunviettoon.  Joulu merkitsee minulle yhdessäoloa läheisten seurassa ja rauhoittumista.

    Meitä on täällä jouluna iso joukko, lapset ja lapsenlapset tulevat, jos vain pääsevät, yksi heistä Kuopiosta asti. Talo on yli satavuotias ja oikeastaan liian iso meille kahdelle. Mieheni isovanhemmat rakensivat sen ja mies teki olohuoneen laajennuksen siihen aikaan, kun lapset vielä asuivat kotona.

    Kyselen Stinen palloasetelmista, ruokapöydän ylle on ripustettua yksi niistä ja toinen olohuoneeseen vievän oviaukon ylle. Palloja on tosiaan paljon. Ostan eri paikoista, Tallinnastakin olen näitä hankkinut. Haluaisin löytää sellaisia lasisia, joita oli ennen, mutta ei niitä enää myydä missään. Kuusi ei ole vielä paikallaan, se tuodaan ylihuomenna. Nämä kuparinväriset pallot laitan siihen, ja lisäksi valkoisia.

    Entä miten Stine viettää joulunalusviikot, kun kaikki kodissa näyttää jo valmiilta, käykö odottavan aika pitkäksi? Aion kyllä vielä askarrella paperisia joulutähtiä. Olen tehnyt niitä kymmenittäin. Käy ilmi, että Stine on käsistään kätevä ja myös myy valmistamiaan tuotteita, joita on tarjolla LWT-Joulukotien tapahtumankin yhteydessä. Tähtien lisäksi tarjolla on villasukkia ja muun muassa kaunis islantilaispusero, jonka Stine nostaa ihailtavakseni punotusta laatikosta – ilmiselvästä aarrearkusta. Leivon myös joululeipää myyntiin.

    Hyvästeltyämme jään vielä hetkeksi katselemaan ympärilleni. Valopiirin ulkopuolella pihaa saartaa metsä, näkymättömiksi ja tuntemattomiksi jäävien hännäkkäiden ja siivekkäiden koti tähtien kirjoman taivaan alla.

  • …eye, hand and thought… sukellus menneeseen

    …eye, hand and thought… sukellus menneeseen

    Kun John, kiireestä kantapäähän suojavaatteisiin sonnustautuneena, penkoi Kotisataman vintin välipohjan täytteitä, löytyi rojun joukosta laatikollinen kouluvihkoja. Vanhoja vihkoja täynnä suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi kauniilla käsialalla kirjoitettuja harjoitustehtäviä. Kysyttäessä ei kukaan ole osannut kertoa, milloin, miksi ja kenen toimesta ne ovat vintille joutuneet. Selvää kuitenkin on, että laatikko on lojunut pölyisessä piilossaan kauan, vihkot ajoittuvat vuosien 1874 ja 1907 välille.

    Kauan on siitä, kun koululaiset ahersivat tunti tunnin perään harjoittelemassa sujuvaa ja kaunista käsialakirjoitusta välineenään puiseen varteen kiinnitettävä ja mustepulloon kastettava terä ja vielä kauempana menneisyydessä on aika, jolloin kynänä käytettiin hanhensulkaa.

    Olisiko Fortuna itse puuttunut asioihin, kun kävi niin, että juuri John ja Eija ostivat tämän Kotisatamaksi ristimänsä Jokikadun talon, yhden 1700-luvun linnoitusalueen jämäköistä hirsirakennuksista? Että juuri John remonttipuuhissaan löysi salaperäisen laatikon… John, jota vanhat laatikot, kirstut ja rasiat olivat kiehtoneet lapsesta lähtien?

    Ensimmäisen puisen rasian John osti lontoolaisesta antiikkikaupasta ja antoi lahjaksi äidilleen. Voi äitiä, joka ei yhtään ymmärtänyt, miten moinen kulunut ja pölyinen esine saattoi kiehtoa 12 -vuotista poikaa! Mikä siinä oli niin ihmeellistä?

    John tutki erilaisia kirstuja, niiden rakennetta, mekanismeja, joiden avulla laatikon sisään sai taitettua monenlaisia yksityiskohtia. Nuorena aikuisena hän valmisti niitä tilaustyönä ja toimitti halukkaille ympäri maailmaa. Erään kerran tilaajana oli Jane Austen museo, joka British Museumin suostumuksella oli hankkimassa omiin kokoelmiinsa kuuluisan 1700 -luvun brittikirjailijan työpöydän kopion.

    Kuvassa alinna kirjoitustasoksi avattu ja sen päällä pienempi, kokoontaitettu laatikko, jotka ovat kulkeneet Johnin mukana Loviisan Kotisatamaan.

    The Case of Writing Slope kätkee sisäänsä tasoja, lokeroita, toistensa lomaan asettuvia pieniä säilytysyksiköitä, kuten nahalla tai sametilla verhotun kirjoitusalustan, mustepullopidikkeen, kynäkotelon, jalat, joiden varaan rakennelman saattaa nostaa kirjoituspöydäksi. Tuollaisia matkalle kätevästi mukaan otettavia tarve-esineitä käytettiin ennen – siis niihin aikoihin, kun Loviisasta vasta oli tullut kaupunki, kun Kotisatamaa rakennettiin, kun kuljettiin ratsain tai purjelaivalla – eikä pelkästään kaunokirjallisten mestariteosten synnyttämiseksi, vaan vaikkapa kirjurin apuvälineenä sotakentällä.

    Hanhensulka vaihtui musteterään, täytekynä kuivamustekynään, kirjoituskone tietokoneen näppäimistöön… Eebenpuu, mahonki ja limetti korvautuivat kuttaperkalla, muovilla ja alumiinilla. Writing Slopen sijaan tuli Laptop.

    Mitä tapahtui Homo Sapiensille, viisaaksi kutsutulle ihmiselle, kädelliselle – ja kädellisen kirjoitustaidolle? Testaa itse. Voit tehdä sen vieraillessasi Kotisatamassa. Kynänterä ja muste välineinä.

    Jane Austenin Writing Slopesta löytyy kuvia muun muassa näissä osoitteissa:

    https://janeaustensworld.com/2009/04/09/jane-austens-writing-or-sloping-desk/

    https://fi.images.search.yahoo.com/search/…

  • Tähtikohde Villa Degerby

    Tähtikohde Villa Degerby

    Kun Aulis ja Asta vuonna 1996 ostivat talon Degerbynkadulta, edessä oli mittava ja vuosia kestävä remontti, jonka yhteydessä rakennuksen tilat kunnostettiin kellarista kattoon. Ideana remontissa oli selvitä mahdollisimman helpolla ja samalla kunnioittaa kaunista ja hyvin tehtyä, myös asemakaavalla suojeltua rakennusta.

    Nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Villa Degerby on yksi Loviisan Wanhat Talot -tapahtuman tähtikohteista – ymmärrettäköönpä maininta huomionosoituksena monivuotisesta toiminnasta LWT-kohteena tai tunnustuksena onnistuneesta kunnostusprojektista.

    Alun perin ilmeisesti 1908 valmistuneessa talossa oli kolme keittiön ja kamarin käsittänyttä asuntoa, kylmä vintti, joka myöhemmin oli otettu asuinkäyttöön. Asunnot oli yhdistetty ja yhdestä keittiöstä oli tehty saunaosasto. Sen lattia oli täysin romahtanut, joten remontti aloitettiin sen korjaamisesta. Välttämättömyystilojen ja asuinhuoneiden valmistuttua jatkettiin ulkopuolen kohentamisella.

    Yläkertaan pihan puolelle puhkaistiin ”kottarainen” ja parveke. Seinät maalattiin, katto korjattiin, piharakennusta ja rakenteita kohennettiin. Iso työ on ollut myös pihan ja puutarhan kehittäminen, josta Asta on vastannut: on pitänyt mm. poistaa isoja puita, pengertää raja-alueita, perustaa kulkuväyliä ja uudistaa suuri osa kukista ja muista kasveista. Vaikka pihassa on töitä tehty, niin puutarhan ”entistäminen” on kuitenkin vielä  kaukana tavoitteesta.

    Innostuin arkadeista eli katetuista pylväskäytävistä viimeistään 1980-luvulla. ”Degsussa” oli alun perinkin aika hyvä terassi, mutta sitä jatkettiin lasikuistilla käytettyjä ikkunoita hyödyntäen. Myös varastolle tehtiin oma arkadi.

    Aulis Tynkkynen lehteilee keittiön pöydän ääressä A Pattern Language -teosta* ja avaa sen sivulta, jolta löytyy rakennuksen arkkityyppistä ideaa havainnollistava hahmotelma. Sen on piirtänyt itävaltalaissyntyinen, Berkeleyn yliopiston professorina toiminut arkkitehti Christopher Alexander.

    Yksi aikamme suurmiehistä, niitä harvoja, joiden nimi muistetaan vielä sadan vuoden päästä, toteaa Aulis ja ryhtyy selvittämään a half-hidden garden -käsitteen merkitystä.

    Oven ei pitäisi aueta suoraan kadulta, vaan se olisi hyvä sijoittaa kätketymmin. Ensin tullaan portista sisään, sitten kierretään talon nurkalta pihan puolelle puutarhaan ja ulko-ovelle.

    Aulis Tynkkyselle Loviisa, sen kaupunkikuva ja rakennuskanta, ovat tuttuja sekä tutkimuskohteena että kotinurkkina. Pikkukaupunki Loviisa historiallisine arvoineen tarjosi 1990-luvulla kaupunginarkkitehtina toimineelle ”tradikselle” antoisan ammatillisen ympäristön ja aineistoa vuonna 2007 valmistuneelle Tori ja pikkukaupunki -väitöskirjalle.

    Minulle arkkitehtuuri on isomman avaruuden osa eikä päinvastoin. Koen lohdullisena, että arkkitehtuurin voi nähdä historiallisena jatkumona, mutta myös uutta luovana taiteena ja tieteenä

    .

    Kursivoidut tekstiosuudet on poimittu keskustelusta Auliksen ja Astan kanssa sekä teoksista:

    Tynkkynen. 2024. Arkkitehtuurin syövereissä. Maalaispoika rakentamisen ihmemaailmassa. BoD – Books on Demand.

    Tynkkynen. 2024. Loviisa – hyvä pikkukaupunki paremmaksi. BoD – Books on Demand.

    * Alexander, Ishigawa, Silverstein. 1978. A Pattern Language. Towns, Buildings, Constructions. Oxford University Press.

  • Myllykylän kartano

    Myllykylän kartano

    Viimeinen tieosuus, pätkä Alista Viipurintietä eli Suurta Rantatietä, jota pitkin matkaa on taitettu jo 1300 -luvulla ja josta 1700 -luvulla kehittyi merkittävä ja vilkkaasti liikennöity väylä Turun ja Viipurin välille, on lähes vain kuin kärrypolku. Se kaartaa Myllykylän kartanon vieritse, jatkuu pellon reunaan ja katoaa metsän laidassa näkyvistä. Jään raitin varteen hetkeksi ihailemaan lapsuuden muistot herättävää ketoa kissankelloineen ja lammashakaa aitoineen ennen kuin astelen pihalle.

    Myllykylän kartano perustettiin edellä mainittujen vuosisatojen keskipaikkeilla, samoihin aikoihin kuin viisi muutakin kartanoa näille seuduille. Loivasti viettävässä rinteessä tukevan kivijalan varassa seisova talo ei liene tilan alkuperäinen asumus, vaikka iäkäs onkin. Tämä kartanon päärakennus, alkujaan paritupa, on vanhimmilta osiltaan peräisin 1700-luvulta ja näkymä pihapiireineen ja tieosuuksineen maakuntakaavassa suojeltua merkittävää kulttuuriympäristöä .

    Kuten lähes kaikissa vanhoissa suomalaistaloissa, täälläkin remontointi on jatkuva tapahtumaketju, ei hetkellisesti ohimenevä vaihe. Parhaillaan maalataan ovia lähestyvää perhejuhlaa silmällä pitäen. Seison tovin porstuassa ihmettelemässä vanhaa lukkoa ja miettimässä, miltä tuntuisi sujauttaa siihen kuuluva avain taskuun… Vai kenties sitaista se pirrassa kudotun nauhan varassa vyötärölle roikkumaan Pohjolan Emännän tyyliin?

    Kestikievari, sepän paja, mylly, viinatehdas, sikala, munituskanala… Myllykylän kartanossa on vuosisatojen saatossa harjoitettu eri elinkeinoja, tarjottu palveluja ja tuotettu hyödykkeitä moneen tarpeeseen. Ajan vaatimukset ja muuttuvat olosuhteet ovat asettaneet kulloisenkin isäntäväen yritteliäisyyden ja kyvykkyyden kerta kerralta, uudestaan ja uudestaan koetteelle, milloin lain määräyksestä ylläpitämään kievaritoimintaa, milloin tuottamaan verottajan vaatimat vilja- ja jauhokiintiöt.

    Alun perin Kullan apukartanoksi perustettu tila onkin aikanaan ollut merkittävä työnantaja. Sen kattojen alla on moni muonamies ja ammatinharjoittaja löytänyt asuinsijansa ja tienannut leipänsä. Pitempäänkään tilalle asustaneiden, saati satunnaisten yöpyjien nimet eivät valitettavasti ole tallentuneet kirjoihin eivätkä kansiin, mutta tiedetään silti itsensä Augustin Ehrensvärdin vierailleen talossa näitä mantuja mittaillessaan.

    Tämän ja paljon muuta saan kuulla, kun nykyisin kartanoa emännöivät ja isännöivät Anna-Kaarina ja Ilkka Kippola kertovat tilasta taidehistorioitsijoiden tietämyksellä ja parinkymmenen remonttivuoden kerryttämällä kokemuksella. Tilalle nimen antanut myllynraunio jää minulta tällä kertaa kuitenkin näkemättä. Juuri, kun olemme lähdössä sitä katsomaan, päättää ilmojen haltija purkaa päivän mittaan kertyneet paineet ja höyryt ja lähettää ukkospilven sateineen ja salamoineen Myllykylän ylle.