Pian on kymmenen vuotta siitä, kun ostimme talon Nahkurinkujalta (ja annoimme sille hankalasti Suomen kielen taivutusmuotoihin kääntyvän nimen Garduelis). Kymmenen vuotta on ihmisen elämän mitassa pitkä aika. Talon kunnostukseen ja asumiseen liittyvät toistuvat toimet, teot ja tapahtumat muuttavat luonnettaan pikkuhiljaa, huomaamatta, tottumuksen voimasta. Mikä aluksi viehätti, houkutti, tempaisi mukaansa, koukutti, menettää ajan saatossa tenhonsa ja muuttuu yhdentekeväksi arjen harmaudeksi – ellei pidä varaansa. Ellei asetu vastahankaan.
Viitsiminen ja vaivannäkö eivät ehkä kuvaa elämisen tavoitetilaa, mutta arkipäiväistymisen vastavoimiksi ne kyllä kelpaavat… Talomme lämpiää kuin itsestään, ilman uurastusta ja rehkimistä. On ilmalämpöpumppua, maalämpöä, vesikiertopattereita ja lattialämpöä, teknisiä järjestelmiä, joiden ansiosta sisätila pysyy vakaan miellyttävänä säästä riippumatta. Kun pakkanen paukkuu nurkissa tai kosteankylmä viima puhaltaa mereltä, haluan silti sytyttää tulen takkaan, istua sen ääressä nauttien liekkien loimotuksesta ja tuijottaa taianomaisesti katsetta puoleensa vetävään hehkuun.
Jotta tämän voi kokea, on ensin nähtävä runsaasti vaivaa. On hankittava muutama kuutio klapeja hyvän sään aikana, uurastettava pari päivää niiden pinoamiseksi liiteriin, kannettava puut pihavarastosta sisälle, tyhjennettävä tuhkat arinan alta, järjestettävä tulipesään sopiva latomus, lakaistava uunin ympärille karisseet roskat…
Luonnonlaeista ja ihmisen niille keksimistä selityksistä, määrityksistä ja luokituksista riippumatta kynttilän liekistä ja takan lieskoista puhutaan elävänä tulena. Kun tuijotan tuleen, katson kauas menneisyyteen, lajimme ikiaikaisiin toiveisiin ja tarpeisiin. Tulisija tarjosi suojaa, valoa ja ruokaa. Se kokosi joukon yhteen ja loi kulttuurin perusrakenteita. Varhaisille ihmisille tuli oli mystinen voima, johon liitettiin myös näkymättömään todellisuuteen kohdistuvia ajatuksia.*
”Tuli kiehtoo myös meitä: miksi muuten kerääntyisimme leirinuotioiden ja juhannustulien ympärille tai pohtisimme elämäämme takkatulen lämmössä. […] Tulen hallinta ei kuitenkaan ole koskaan ollut täydellistä. Toisinaan tuli ’pääsee irti’ ja voi aiheuttaa suuriakin vahinkoja. Ilmastomuutoksen seurauksena maapalloa riivaa lämpiminä kausina yhä pahenevien maasto- ja metsäpalojen epidemia. Pyristelemme irti vaurautemme perustavana olevista fossiileista polttoaineista, mutta on epävarmaa, saammeko tämän tehtyä ajoissa.”*
Tähän palaan aloittamani energiaa käsittelevän blogisarjan seuraavissakin osissa.
Luulen, että ne ovat alkuperäiset – talossa on aina ollut kakluuni, mutta aiempi, valkoinen, on purettu.
Uuni tuo tupaan tärkeää lämpöä ja onhan se myös turva sähkökatkon varalalta. Uuni on myös kaunis, se kruunaa kodin”,
toteaa Lilla Ljuvan omistaja Nina Wiklund kuvansa saatteeksi.
Blogin otsikko johtaa Eino Leinon Hiihtäjän virsiä -kokoelman runoon. Tuijotin tulehen kauvan kertoo muistoista, kaipuusta menneeseen, vaikeudesta elää nykyisyydessä – nostalgiasta, joka sekin helposti herää tulen taikapiirissä pitkään viihtyvän mielessä.
”Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät, –
poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.”
Kirjoituksen loppuosan kursivoitu sitaatti on poimittu Risto Uron kirjoituksesta, joka löytyy osoitteesta: https://blogs.helsinki.fi/uro/2022/06/27/