Vanhan talon kunnostaminen on hidasta puuhaa. Pitkästä aikaa on jotakin valmistumassa: kylpyhuoneen kynnys. Vihdoin, totean painokkaasti, sillä kylpytila on tosiasiassa ollut käytössä jo parikin ajastaikaa. Vain kynnys on puuttunut, siis lattiatasosta kohoava ovenkehän alaosa. Menoreitille sijoitettu lauta, jota tuskin huomaan, kun se on paikallaan – jos se on paikallaan. Mitätön pikkujuttu.

Hiukan on kuitenkin vielä viilattava. Seuraan toimitusta, kun mies irrottaa jo paikalleen asentamansa aikaansaannoksen – laudaksi itse asiassa yllättävän monimutkaisen kappaleen. On suorakulmaa, porrastusta, huullosta ja loveusta. En voi kuin ihailla kapinetta, vaikka samalla mietin, onko mokoman yksityiskohdan kanssa turattava tuntikaupalla, kun isommat ja tärkeämmät työt odottavat.

Mies on viimein saanut kapulan paikalleen. Millintarkasti kohdalleen. Mikään ei pullistele, ei lonksu, ei repsota. Kelpo kynnys! Päätän, että ihailen aikaansaannosta aina sen yli kulkiessani – aina milloin muistan. Kynnys näkyville jäävänä yksityiskohtana sentään muistuttaa itsestään toisin kuin moni pintarakenteiden peittoon kätkeytyvä taidonnäyte. Kuten vaikkapa lattialankku, jonka läpi jo paikalleen aiemmin asennetut patterin vesiputket on johdettu kulkemaan.


Mikä määrä yksityiskohtia mahtuukaan vanhaan hirsitaloon! On ovia ja ikkunoita, seinänvierustoja, ulokkeita ja katonrajoja listoitettavaksi – ja ainut suorakulma on se rautakaupasta ostettu. On jiirattavaa, hiottavaa, sahattavaa, naulattavaa, maalattavaa. On luovuutta ja oivalluksia edellyttäviä, täsmällisyyttä ja tarkkuutta vaativia ja totuttuja työtapoja haastavia kompatehtäviä!

Valmiista haaveileva katsoo eteenpäin. Puolivalmiin urakan kanssa kamppailevan on hyvä nähdä arvo myös keskeneräisessä. Jokaisesta valmiiksi saadusta yksityiskohdasta on syytä iloita. Tämän oivaltaminen saattaa olla remonttiväsymyksen torjumisen, motivaation ylläpitämisen ja perhesovun säilymisen kynnyskysymys.