Eivät ole vuodet veljiä keskenään – eivätkä talvet varsinkaan. Aikamoisen arktisiin tunnelmiin saatiin herätä tammikuisena aamuna. Puhuri itse, talven henki, on ollut liikkeellä koko yön. Unenpöpperöisenä eteisen ikkunaan vilkaistessani kuvittelen, että kuistilla värjötellyt joulukuusi pyrkii sisään lämmittelemään.

Ulko-ovelta kurkatessani tiedän heti, mihin puuhaan tuota pikaa ryhdytään. Päästään testaamaan ulkorakennuksessa vuoden käyttämättömänä odottanutta lumilinkoa. Sitä aika hintavaa aparaattia, jota ei edeltävänä täysin lumettomana talvena lainkaan tarvittu, ei edes yhden koeajon vertaa. Nyt tarvitaan. Minä en kuitenkaan aio luopua lumikolasta, jonka avulla olen pitänyt pihapolut avoimina ja kulkukelpoisina – minä siis, kahden hengen taloutemme ainut muskelimimmi… Mies tarttukoon koneen sarviin ja kesyttäköön siitä apurin itselleen.

On aamuja ja aamuja – ja helmikuun aamuja. Yöpakkanen on sipaissut piharakennuksen ikkunaan kimmeltävät kuurankukat. Taideteos paljastuu silmieni eteen, kun avaan verhot ja on ihailtavanani nopeasti ohikiitävän tuokion. Aidan takaa kurkistava kevättalven aurinko, niin valjusti kuin vielä paistaakin, sulattaa pian pitsikuviot helmeileviksi pisaroiksi.

Kun ensisäteiden leuto lämpö yltää marjakuusen oksistoon, käynnistyy puun suojaan kätketyllä ruokinnalla kuhina. Vegaaniravintolan vakiovieraat, tali- ja sinitiaiset, pikkuvarpuset ja viherpeipot, tankkaavat ankaran pakkasyön ehdyttämiä energiavarastojaan. Jostakin paikalle pyrähtää yllättäen punarinta. Miten ihmeessä se on onnistunut sinnittelemään hengissä läpi hyytävänkylmien sydäntalven öiden? Mistä se, pääasiassa hyönteisravintoa käyttävä tiksuttaja, on mahtanut tarvitsemansa kalorit kerätä? Onneksi aamukattaukselta löytyy pikkuruiselle nokalle sopivaa hienojakoista pähkinämurskaa. https://suomenluonto.fi/kategoria/luonto/linnut/

Kesken hiihtoloman ja parhaan talviurheilukauden keksii Puhuri Hyytöläisen poika luikkia matkoihinsa. Yhdessä yössä kipuaa lämpömittarin elohopea tiukoista miinuslukemista yli nollan ja hienoisesti plussan puolelle. Ikkunasta avautuva maisema on hetkessä toinen, vettä valuva ja harmaa.

Maaliskuuta kohti mennään. Kevät keikkuen tulevi, sanoi äitini, jolla oli tarjota sananparsi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Viikkoja onkin jo siitä, kun päivä kaamoksen syvimmän hetken jälkeen venyi kukonaskeleen verran pitemmäksi. Päivätär on saamassa yliotteen ikuisessa taistelussaan Kaamosta vastaan. Mitä voi Kaamos muuta kuin koota viitanliepeet, kohota siivilleen, paeta pohjoiseen ja tehdä tilaa kevään tulla. Siivilleen kohoavat talvehtimisseuduillaan vähitellen myös jo muuttolinnut suunnatakseen kohti pohjoisia pesimäseutujaan.

Tervetuloa linnut, tervetuloa kevät!

Vanhan talon kunnostaminen on hidasta puuhaa. Pitkästä aikaa on jotakin valmistumassa: kylpyhuoneen kynnys. Vihdoin, totean painokkaasti, sillä kylpytila on tosiasiassa ollut käytössä jo parikin ajastaikaa. Vain kynnys on puuttunut, siis lattiatasosta kohoava ovenkehän alaosa. Menoreitille sijoitettu lauta, jota tuskin huomaan, kun se on paikallaan – jos se on paikallaan. Mitätön pikkujuttu.

Hiukan on kuitenkin vielä viilattava. Seuraan toimitusta, kun mies irrottaa jo paikalleen asentamansa aikaansaannoksen – laudaksi itse asiassa yllättävän monimutkaisen kappaleen. On suorakulmaa, porrastusta, huullosta ja loveusta. En voi kuin ihailla kapinetta, vaikka samalla mietin, onko mokoman yksityiskohdan kanssa turattava tuntikaupalla, kun isommat ja tärkeämmät työt odottavat.

Mies on viimein saanut kapulan paikalleen. Millintarkasti kohdalleen. Mikään ei pullistele, ei lonksu, ei repsota. Kelpo kynnys! Päätän, että ihailen aikaansaannosta aina sen yli kulkiessani – aina milloin muistan. Kynnys näkyville jäävänä yksityiskohtana sentään muistuttaa itsestään toisin kuin moni pintarakenteiden peittoon kätkeytyvä taidonnäyte. Kuten vaikkapa lattialankku, jonka läpi jo paikalleen aiemmin asennetut patterin vesiputket on johdettu kulkemaan.

Mikä määrä yksityiskohtia mahtuukaan vanhaan hirsitaloon! On ovia ja ikkunoita, seinänvierustoja, ulokkeita ja katonrajoja listoitettavaksi  – ja ainut suorakulma on se rautakaupasta ostettu. On jiirattavaa, hiottavaa, sahattavaa, naulattavaa, maalattavaa. On luovuutta ja oivalluksia edellyttäviä, täsmällisyyttä ja tarkkuutta vaativia ja totuttuja työtapoja haastavia kompatehtäviä!

Valmiista haaveileva katsoo eteenpäin. Puolivalmiin urakan kanssa kamppailevan on hyvä nähdä arvo myös keskeneräisessä. Jokaisesta valmiiksi saadusta yksityiskohdasta on syytä iloita. Tämän oivaltaminen saattaa olla remonttiväsymyksen torjumisen, motivaation ylläpitämisen ja perhesovun säilymisen kynnyskysymys.

Vanhan talon kunnostaminen on hidasta puuhaa. Pitkästä aikaa on jotakin valmistumassa: kylpyhuoneen kynnys. Vihdoin, totean painokkaasti, sillä kylpytila on tosiasiassa ollut käytössä jo parikin ajastaikaa. Vain kynnys on puuttunut, siis lattiatasosta kohoava ovenkehän alaosa. Menoreitille sijoitettu lauta, jota tuskin huomaan, kun se on paikallaan – jos se on paikallaan. Mitätön pikkujuttu.

Hiukan on kuitenkin vielä viilattava. Seuraan toimitusta, kun mies irrottaa jo paikalleen asentamansa aikaansaannoksen – laudaksi itse asiassa yllättävän monimutkaisen kappaleen. On suorakulmaa, porrastusta, huullosta ja loveusta. En voi kuin ihailla kapinetta, vaikka samalla mietin, onko mokoman yksityiskohdan kanssa turattava tuntikaupalla, kun isommat ja tärkeämmät työt odottavat.

Mies on viimein saanut kapulan paikalleen. Millintarkasti kohdalleen. Mikään ei pullistele, ei lonksu, ei repsota. Kelpo kynnys! Päätän, että ihailen aikaansaannosta aina sen yli kulkiessani – aina milloin muistan. Kynnys näkyville jäävänä yksityiskohtana sentään muistuttaa itsestään toisin kuin moni pintarakenteiden peittoon kätkeytyvä taidonnäyte. Kuten vaikkapa lattialankku, jonka läpi jo paikalleen aiemmin asennetut patterin vesiputket on johdettu kulkemaan.

Mikä määrä yksityiskohtia mahtuukaan vanhaan hirsitaloon! On ovia ja ikkunoita, seinänvierustoja, ulokkeita ja katonrajoja listoitettavaksi  – ja ainut suorakulma on se rautakaupasta ostettu. On jiirattavaa, hiottavaa, sahattavaa, naulattavaa, maalattavaa. On luovuutta ja oivalluksia edellyttäviä, täsmällisyyttä ja tarkkuutta vaativia ja totuttuja työtapoja haastavia kompatehtäviä!

Valmiista haaveileva katsoo eteenpäin. Puolivalmiin urakan kanssa kamppailevan on hyvä nähdä arvo myös keskeneräisessä. Jokaisesta valmiiksi saadusta yksityiskohdasta on syytä iloita. Tämän oivaltaminen saattaa olla remonttiväsymyksen torjumisen, motivaation ylläpitämisen ja perhesovun säilymisen kynnyskysymys.

Myöhäissyksyn venyessä epämääräiseksi, almanakassa määrittämättömäksi sadekaudeksi, hämärän ja pussipimeän vuorotellessa ja valon loistaessa poissaolollaan en ole innokkaimmillani pyrkimässä ulkoaskareisiin. Viihdyn sisällä. Kuljeskelen huoneesta toiseen ilman varsinaista agendaa. Vaikka marraskuun ikkunat tarjoavat minimalismia ja harmaaskaalaa, niinpä vain unohdun mietteissäni katselemaan kaamoshämärässä torkkuvaa puutarhaa, haaveilemaan, muistelemaan.

Voi, että ikkunat näkevät

ja seinät muistavat

ja puutarha voi surra…*

Mitä talomme ikkunat ovatkaan nähneet – mitä kaikkea! Tummiksi petsatut puitteet luovat niille synkän katseen. Huh! Karistan melankolisen runollisuuden mielestäni ja käännän asetelman toisin päin. Ikkunat, jos mitkä, kertovat talomme historiasta, sen värikkäistä vaiheista. Päällisin puolin ne edustavat 1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alkupuolen perustyyliä pienine ruutuineen ja valkoisine puitteineen. Tosiasiassa ne ovat monenkirjavia ja -tyylisiä: alkuperäisiä, melkein alkuperäisiä ja kaikkea muuta kuin alkuperäisiä.

Kahden henkilön taloudessamme on kaksi pyrkimystä ikkunoiden suhteen. Itse haluaisin, että kaikki päärakennuksen yhdeksäntoista ikkunaa kunnostettaisiin talon hengen ja tyylin mukaisiksi. Toisen osapuolen mielestä ei haittaa, vaikka melkein alkuperäisten ja kaikkea muuta kuin alkuperäisten ikkunoiden sisäpuitteet ovat tummiksi petsatut eikä hän välittäisi ryhtyä kutakuinkin ehjien tai kohtalaisessa kunnossa olevien karmien täysremonttiin ainakaan niin kauan, kuin muutakin kohennettavaa riittää. Ristiriita välillämme juontuu erilaisista kauneuskäsityksistä ja ilmenee suunnitelmapuheiden verbimuodoissa – oma tahtotilani tulee ilmaistuksi passiivina, toinen osapuoli käyttää aktiivin ensimmäistä persoonaa.

Piharakennuksen kaikki ikkunat ovat alkuperäisiä, monenkokoisia ja erinäköisiä – yhdeksästä ikkunasta kahdeksan on jossakin suhteessa toisistaan poikkeavia. Mitat, ruutujako, puitteet… Vanhan talon ikkunoilla on monta tapaa erottua tai kuulua joukkoon. Niissä riittäisi kunnostettavaa, niissäkin! Muuton jälkeisessä alkuinnostuksessani olin jo ilmoittautumassa ikkunoiden korjauskurssille, mutta en sitten ilmoittautunutkaan. Tuttavapiirissäni on useampikin naishenkilö, joiden käsissä taltta, puukko ja kittauslasta pysyvät tukevasti ja tuloksellisesti. Kadehdin heitä ja suuntaan tarmoni muihin puuhiin.

Ellen… Ellen jossain kaukaisessa tulevaisuudessa siintävän kevään hullaannuttamana ryhdy kuvittelemaan itsestäni liikoja, mahdottomia… LWT:n suunnitelmissa joka tapauksessa on järjestää ikkunakorjauskurssi ensi kevänä.

* Ote Edith Södergranin runosta Sureva puutarha kokoelmasta Levottomia unia, suomentanut Uuno Kailas

Myöhäissyksyn venyessä epämääräiseksi, almanakassa määrittämättömäksi sadekaudeksi, hämärän ja pussipimeän vuorotellessa ja valon loistaessa poissaolollaan en ole innokkaimmillani pyrkimässä ulkoaskareisiin. Viihdyn sisällä. Kuljeskelen huoneesta toiseen ilman varsinaista agendaa. Vaikka marraskuun ikkunat tarjoavat minimalismia ja harmaaskaalaa, niinpä vain unohdun mietteissäni katselemaan kaamoshämärässä torkkuvaa puutarhaa, haaveilemaan, muistelemaan.

Voi, että ikkunat näkevät

ja seinät muistavat

ja puutarha voi surra…*

Mitä talomme ikkunat ovatkaan nähneet – mitä kaikkea! Tummiksi petsatut puitteet luovat niille synkän katseen. Huh! Karistan melankolisen runollisuuden mielestäni ja käännän asetelman toisin päin. Ikkunat, jos mitkä, kertovat talomme historiasta, sen värikkäistä vaiheista. Päällisin puolin ne edustavat 1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alkupuolen perustyyliä pienine ruutuineen ja valkoisine puitteineen. Tosiasiassa ne ovat monenkirjavia ja -tyylisiä: alkuperäisiä, melkein alkuperäisiä ja kaikkea muuta kuin alkuperäisiä.

Kahden henkilön taloudessamme on kaksi pyrkimystä ikkunoiden suhteen. Itse haluaisin, että kaikki päärakennuksen yhdeksäntoista ikkunaa kunnostettaisiin talon hengen ja tyylin mukaisiksi. Toisen osapuolen mielestä ei haittaa, vaikka melkein alkuperäisten ja kaikkea muuta kuin alkuperäisten ikkunoiden sisäpuitteet ovat tummiksi petsatut eikä hän välittäisi ryhtyä kutakuinkin ehjien tai kohtalaisessa kunnossa olevien karmien täysremonttiin ainakaan niin kauan, kuin muutakin kohennettavaa riittää. Ristiriita välillämme juontuu erilaisista kauneuskäsityksistä ja ilmenee suunnitelmapuheiden verbimuodoissa – oma tahtotilani tulee ilmaistuksi passiivina, toinen osapuoli käyttää aktiivin ensimmäistä persoonaa.

Piharakennuksen kaikki ikkunat ovat alkuperäisiä, monenkokoisia ja erinäköisiä – yhdeksästä ikkunasta kahdeksan on jossakin suhteessa toisistaan poikkeavia. Mitat, ruutujako, puitteet… Vanhan talon ikkunoilla on monta tapaa erottua tai kuulua joukkoon. Niissä riittäisi kunnostettavaa, niissäkin! Muuton jälkeisessä alkuinnostuksessani olin jo ilmoittautumassa ikkunoiden korjauskurssille, mutta en sitten ilmoittautunutkaan. Tuttavapiirissäni on useampikin naishenkilö, joiden käsissä taltta, puukko ja kittauslasta pysyvät tukevasti ja tuloksellisesti. Kadehdin heitä ja suuntaan tarmoni muihin puuhiin.

Ellen… Ellen jossain kaukaisessa tulevaisuudessa siintävän kevään hullaannuttamana ryhdy kuvittelemaan itsestäni liikoja, mahdottomia… LWT:n suunnitelmissa joka tapauksessa on järjestää ikkunakorjauskurssi ensi kevänä.

* Ote Edith Södergranin runosta Sureva puutarha kokoelmasta Levottomia unia, suomentanut Uuno Kailas

Ilmoittauduimme mukaan Loviisan Wanhat Talot -tapahtumaan ensimmäistä kertaa viime vuonna. Hämmästyin, kun eräs tuttavani suhtautui aikeeseemme epäillen: onko se teidän talonne edes oikeasti vanha talo – sehän paloikin pahasti 1970 -luvun lopulla?

Kuulimme toki palosta ostoa harkitessamme. Karmea katastrofi, jonka jäljiltä silloista omistajaa neuvottiin tilaamaan paikalle puskutraktori ja rakennuttamaan raunion sijalle uusi ja ehompi asumus. Sisätilat olivat tulen ja sammutusveden turmelemat, katto haihtunut savuna ilmaan. Hirsiseinät seisoivat kuitenkin pystyssä, joskin nokisina ja hiiltyneinä. Jäljellä olivat myös muurit ja suuri osa lattioista sekä – huomion arvoinen seikka – lattioiden alle kätkeytyvät kellarit. Kaksi holvikellaria, joiden arveltiin toimineen Loviisan linnoitustyömaalla uurastavan väen ruokavarastoina 1700 -luvulla! 

Minkä ikäisenä talosta tulee vanha? LWT -tapahtuman piirissä vanhaksi katsotaan sadan vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt talovanhus. Sellaisia on vain viitisen prosenttia Suomen rakennuskannasta.  Varhaiskeskiajalla valmistunut Jomalan kirkko Ahvenanmaalla lienee Suomen vanhin rakennus ja Vöyrin 1620 -luvulta peräisin oleva kirkko vanhin yhä käytössä oleva puinen pytinki. Vuodesta 1695 sijoillaan seissyt Loviisan Degerby Gille on muiden talovanhusten tapaan kokenut monenlaista myllerrystä, selviytynyt palosta ja sota-ajasta pommituksineen – joskaan ei aivan alkuperäisessä kuosissaan. Sitä, niin kuin kaikkia satoja vuosia vanhoja rakennuksia on eri vaiheissa korjailtu, muutettu ja uudistettu. https://www.is.fi/asuminen/art-2000005749059.html; https://www.tiedetuubi.fi/mika-on-suomen-vanhin-rakennus

Alun perin parituvaksi 1879 rakennettu talomme sai vuosisadan vaihteessa L -kirjaimen muodon, kun asuintilat kaksinkertaistava uudisosa valmistui risteytyvän kadun varteen. Seuraavina vuosikymmeninä huonejärjestystä muutettiin moneen otteeseen ja sisäänkäyntejä, väliovia ja ikkunoita avattiin ja tilkittiin umpeen kulloisenkin vuokralaistilanteen mukaan. Jossakin vaiheessa uudistettiin ”infraa” ja sen mahdollistamia keittiö- ja kylpytilaratkaisuja.

Olemme uteliaina lukeneet rakennuksen kehityshistoriaa remontin myötä paljastuvista muistiinpanoista. Ikkunoiden ruutujaot, lattialankkujen mittasuhteet, kellariholvien tiilet ja vintin eristeet ovat tämän historiikin sanoja ja lauseita. Olohuoneen tapettikerrosten arkistosta löytyvät kaikki 1900 -luvun tyylisuuntaukset varhaisesta jugendista vuosituhannen viimeisten vuosikymmenten rustiikkiin.

Keittiön pintarakenteita purettaessa paljastui kenties ällistyttävin yllätys: vanhanaikaisella koukeroisella kaunokirjoituskäsialalla riipustettu graffiti. Meille tuntemattomaksi jäävä turhautunut rakentaja on kirjannut tuskaiset tuntonsa väliseinälaudoitukseen, taistellut lyijykynä aseenaan aikaa ja unohdusta vastaan, jättänyt jäljen itsestään. Remontin edetessä laudoituksen päälle kiinnitetty puukuitulevy peittää jo taas kirjoituksen. Sinne piiloon purkaus saa jäädä, vanhan talon tarinajuonen yhdeksi säikeeksi, muistoksi menneestä, viestiksi tulevaan.

Ilmoittauduimme mukaan Loviisan Wanhat Talot -tapahtumaan ensimmäistä kertaa viime vuonna. Hämmästyin, kun eräs tuttavani suhtautui aikeeseemme epäillen: onko se teidän talonne edes oikeasti vanha talo – sehän paloikin pahasti 1970 -luvun lopulla?

Kuulimme toki palosta ostoa harkitessamme. Karmea katastrofi, jonka jäljiltä silloista omistajaa neuvottiin tilaamaan paikalle puskutraktori ja rakennuttamaan raunion sijalle uusi ja ehompi asumus. Sisätilat olivat tulen ja sammutusveden turmelemat, katto haihtunut savuna ilmaan. Hirsiseinät seisoivat kuitenkin pystyssä, joskin nokisina ja hiiltyneinä. Jäljellä olivat myös muurit ja suuri osa lattioista sekä – huomion arvoinen seikka – lattioiden alle kätkeytyvät kellarit. Kaksi holvikellaria, joiden arveltiin toimineen Loviisan linnoitustyömaalla uurastavan väen ruokavarastoina 1700 -luvulla! 

Minkä ikäisenä talosta tulee vanha? LWT -tapahtuman piirissä vanhaksi katsotaan sadan vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt talovanhus. Sellaisia on vain viitisen prosenttia Suomen rakennuskannasta.  Varhaiskeskiajalla valmistunut Jomalan kirkko Ahvenanmaalla lienee Suomen vanhin rakennus ja Vöyrin 1620 -luvulta peräisin oleva kirkko vanhin yhä käytössä oleva puinen pytinki. Vuodesta 1695 sijoillaan seissyt Loviisan Degerby Gille on muiden talovanhusten tapaan kokenut monenlaista myllerrystä, selviytynyt palosta ja sota-ajasta pommituksineen – joskaan ei aivan alkuperäisessä kuosissaan. Sitä, niin kuin kaikkia satoja vuosia vanhoja rakennuksia on eri vaiheissa korjailtu, muutettu ja uudistettu. https://www.is.fi/asuminen/art-2000005749059.html; https://www.tiedetuubi.fi/mika-on-suomen-vanhin-rakennus

Alun perin parituvaksi 1879 rakennettu talomme sai vuosisadan vaihteessa L -kirjaimen muodon, kun asuintilat kaksinkertaistava uudisosa valmistui risteytyvän kadun varteen. Seuraavina vuosikymmeninä huonejärjestystä muutettiin moneen otteeseen ja sisäänkäyntejä, väliovia ja ikkunoita avattiin ja tilkittiin umpeen kulloisenkin vuokralaistilanteen mukaan. Jossakin vaiheessa uudistettiin ”infraa” ja sen mahdollistamia keittiö- ja kylpytilaratkaisuja.

Olemme uteliaina lukeneet rakennuksen kehityshistoriaa remontin myötä paljastuvista muistiinpanoista. Ikkunoiden ruutujaot, lattialankkujen mittasuhteet, kellariholvien tiilet ja vintin eristeet ovat tämän historiikin sanoja ja lauseita. Olohuoneen tapettikerrosten arkistosta löytyvät kaikki 1900 -luvun tyylisuuntaukset varhaisesta jugendista vuosituhannen viimeisten vuosikymmenten rustiikkiin.

Keittiön pintarakenteita purettaessa paljastui kenties ällistyttävin yllätys: vanhanaikaisella koukeroisella kaunokirjoituskäsialalla riipustettu graffiti. Meille tuntemattomaksi jäävä turhautunut rakentaja on kirjannut tuskaiset tuntonsa väliseinälaudoitukseen, taistellut lyijykynä aseenaan aikaa ja unohdusta vastaan, jättänyt jäljen itsestään. Remontin edetessä laudoituksen päälle kiinnitetty puukuitulevy peittää jo taas kirjoituksen. Sinne piiloon purkaus saa jäädä, vanhan talon tarinajuonen yhdeksi säikeeksi, muistoksi menneestä, viestiksi tulevaan.